Yhteystiedot

Mauno Saari
Vanha Hangontie 10
10620 Tammisaari



mauno.saari@gmail.com

Uusimmat kommentit

Hirviö ja lintukotoaulis saarijärvi  16.5.2019 13:00
Kysymyksiä Suomen vapaalle medialleOuto olento  1.4.2019 14:29
Kysymyksiä Suomen vapaalle medialleSenja Pekkola  16.3.2019 15:33
Kysymyksiä Suomen vapaalle medialleristo.myyry  14.3.2019 12:52

Uusimmat kirjoitukset

Osa 2

Tiistai 17.5.2011 klo 17:47

Pitkästä aikaa googlaan oman nimeni. Sehän ei yleensä kannata, mutta nyt kuten jo pitemmän aikaa saan ilahtua siitä, että omien tietojeni vieressä on yhä Jukka Kemppisen "kirja-arvostelu".

Kaikki jutut nuljuista juristeista eivät ole vailla totuuspohjaa.

Mutta nyt vihdoin itse asiaan, lokikirjaan:

Lähdimme Helsingistä viime syyskuun lopulla. Siljalla Tukholmaan ja siitä mainiossa syyssäässä rantaa pitkin etelään. Tuttu reitti. Aloimme pisteyttää leiripaikkojamme, ja heti ensimmäinen sai vahvan seiskan, nimittäin Västervikin lähellä Lofthammarissa sijaitseva Tättö.

 Tättö, melkein kuin jossain Suomessa.

Vaikka kokemuksia on tuon jälkeen kertynyt, Tättö saa pitää pisteensä ihan jo luonnonkauneutensa takia. Lofthammarin kylään on 3 kilometrin fillarimatka. Sieltä löytyy ICA:n kohtuullinen kauppa, mutta ei esimerkiksi pankkiautomaattia.

Ajattelimme posotella seuraavana päivänä Tanskanmaalle saakka, mutta poikkesime kuitenkin Öölantiin. Päädyimme huonojen opasteiden avulla massiiviselle, jopa pienoiskylpylällä varustetulle campingalueelle Borgholmiin.

Lähellä oleva luonnonsuojelualue on mainio, mutta päättyy kameravalvottuun porttiin, jonka ympärillä on kauhistuttava määrä kielto- ja uhkaustauluja. Mitä portin sisäpuolella lienee?

Itse Borgholm, kuten tiedetään, on nätti ja hyvin ruotsalainen. Mutta 6 pistettä tuli vähän valjusta kokonaisuudesta, pitkin hampain nekin.

Mutta jo ensimmäinen ajopäivä Ruotsissa, toisesta puhumattakaan, toi odotetun tunteen: – Nyt olemme matkalla! Jotenkin samanlainen euforia kuin purjeveneen irrottua laiturista, tai oikeastaan täsmälleen se hetki, kun purjeet on nostettu ja tuuli täyttää ne.

Kilometrejä tulee ensimmäisinä päivinä paljon. Se on tarkoituskin, sillä lähtömme on myöhästynyt noin kuukaudella aiotusta ja alkumatkasta on kiire, sillä leirialueita suljetaan syys-lokakuun vaihteessa eikä pakkanenkaan ole kaukana selän takana.

Korsörin leiripaikka Tanskassa, sen toisen ison sillan juuressa, ei herättänyt korkeita ennakko-odotuksia. Kunhan nukkuisimme ja lähtisimme. Mutta kun saimme vaunun paikalleen ja olimme retkeilleen lähimaastoissa, pisteet nousivat. Sillan melu ei ihme ja kumma kuulu, pimeän tullen äänettömän liikenteen valot muodostivat liikkuvan ja kimaltelevan helminauhan. Ja itse siltaa on merenrantaleiristä katsoen todella vaikuttava. Pisteitä 8–.

En ole laskenut kuinka monta kertaa olen ajanut Tanskan ja pohjoisen Saksan läpi. Monta. Nyt olimme suunnitelleet pitkäksi aiottua matkaa niin, että tämä osuus mentäisiin läpi tehokkaasti. Vain Moselin laakso oli ennakolta päätetty hidastus- ja fillarointikohteeksi, ja sehän on sellaiseksi aina yhtä hieno.

Tanskan jälkeen tuttua paukuttelua Aatu-sedän aikaisia elementtiteitä pitkin. Tie on hyvä johdatus koko päivän kestäneeseen keskusteluun 1930-luvun Saksasta, fasismin noususta, sodan syistä, sodasta ja tuhosta.

Tämä taas oli mainio johdanto seuraavaan yöpaikkaan, joka löytyi hajanaiseksi ja sekavaksi muiden puutteittensa lisäksi osoittautuneesta AA:n teoksesta  Caravan & Camping Europe. Varmuuden vuoksi kerron, että tämä AA on The Automobile Association, eikä se toinen AA, joka olisi luullakseni saanut aikaan selvemmän opuksen.

Alkumatkan yritimme mennä kirjan mukaan. Niin ajoimme Hampurista kohti Hannoveria tulimme Wietzedorfiin ja Südseen camping-alueelle. Voin suositella sitä kaikille, jotka arvostavat alueen kokoa ja näköä ja ääntä. Südseessä on noin tuhat paikkaa ja löysimme oman hinkalomme kartan avulla. Suuruutta siis on. Näkö ja alueen varustus muistuttavan köyhän miehen Disneylandia, siis hyvin köyhän.

Toiseksi parasta paikassa oli ääni. Saimme valvoa koko yön. Aamuun mennessä saksalaisnuoret olivat opettaneet meille uusia taistelulauluja, vanhempiakaan unohtamatta. Rotuopit kuulostivat puhtailta. Metakka oli helvetillinen. Järjestysmiehiä alueella kyllä oli, mutta joko he pelkäsivät tai olivat myöskin isänmaallisen innon vallassa.

Kaikkein parasta oli paikan korkeaa tasoa ilmentänyt hinta. Maksoimme yöstä tuplasti keskivertotaksan, eli 36 euroa. Mutta sisältyihän siihen mahtava live-ohjelma.

Kärsimystä jakoi vieressämme tyylikäs ruotsalainen eläkepariskunta. Ennen kuin huomasimme toinen toisemme kansallisuuden, juttelimme tietysti englanniksi. Filosofoimme vähän: ­­– Maailmasta on tulossa kummallinen. Jotenkin tasapaksu. Äänekäs. Vähä-älyinen. Vaarallinen.

Vaikka uusnatsijulistusta vanhafasistisen musiikin säestyksellä tuli aamuun saakka, emme tulleet käännytetyiksi kuin  etelään johtavalle moottoritielle. Pisteitä tasan 0. 

Seuraavaksi olemme ehtineet Koblenzin lähelle ihanan Moselin maisemaan ja hyvin saksalaiseen tunnelmaan. Kylän nimi on Fachbach. Saksalaista, kaikin puolin: alueen portin pielessä on olutravintola, ulkona terassi. Isäntä on retvakka ja pulskahko, löytää hakemisen jälkeen sähkökaapin avaimen vaimon naureskellessa vieressä. ”Tätä se on tuon kanssa aina!”

Kaikki toimii, kaikki on vähän rempallaan. Mutta ei se mitään. Moselin sivuhaaran pyörätiet ovat mainioita, näkymät ja tunnelma samoin. Nyt tuntuu, että olemme jo oikeasti matkalla. 

 Aamumeditointia Moselin sivuhaaran varrella.

Seuraavana aamuna jatkamme niin tuttua ja niin sykähdyttävää jokilaaksoa kohti Trieriä. Olen aina ollut lääpälläni Reinin ja Moselin näkymiin, mutta ennen muuta tunnelmaan. En taida ohittaa Moselia vastaisuudessakaan.

Sattuman kaupalla osumme varhain iltapäivällä viinitarhojen keskellä niitylle, joka osoittautuu 24 tunnin camper-parkiksi. Jäämme siihen vaikka kilometrejä on rullattu niukasti. Mitäs siitä. Perillä kaiken aikaa. Lokakuun alun helle hellii, pyöräreitit viiniviljelmien pikkuteillä ja lähikylissä ovat muistettavia, vaikka mäkisiä. 

(No niin. Suljen lokikirjan tältä päivältä ja ryhdyn valmistamaan sisilialaista lounasta. Ulkona on 30 lämpöastetta, mutta epäilen auringon jo osuneen mittariin. Lähellä, ikivanhojen kiviaitojen ympäröimillä kedoilla aterioivat lammaslaumat. Kuorma-autot appelsiinilasteissaan ajavat hitaasti, pysähtelevät, väistelevät eläimiä hyvin kärsivällisesti ja tottuneesti.)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Italia, Sisilia, karavaanari, leirialueet

SISILIAAN JA TAKAISIN

Maanantai 9.5.2011 klo 16:02 - Mauno Saari

Puoli vuotta ja yksi päivä kului reissussa matkailuautolla. Joskus vuodenvaihteen tienoilla lupasin Apu-lehden kolumnissa, että vasrtaan kotisivuillani lukijoiden kysymyksiin ja että kerron havainnoista ja kokemuksista reitillä Suomi-Sisilia-Suomi erityisesti karavaanareita ajatellen.

Mutta ensin täytyy merkitä muistiin miltä paluu kotimaahan tuntui. Lyhyesti sanottuna se tuntui samalta kuin aina ennenkin pidemmän poissaolon jälkeen. Suomi on itsestään epävarma umpiperä, me suomalaiset ihan maamme näköisiä, huonoa itsetuntoa ja itsetuntemusta peitteleviä jörryköitä ja/tai uhoajia.

Ei siinä mitään. Jollain perverssillä tavalla tätä silti rakastaa halusi tai ei. Luonnollinen selitys kotiinpalun herkkyydelle on tietysti se, että olen itse suomalainen. Muutamassa kuukaudessa ehdin imeytyä toisenlaiseen henkeen ja elämänmenoon kuitenkin sen verrtan, että Travemünde-Helsinki -laivamatkalla näin näköä iskeytynyt suomalaisuus tuntui. Onko tämä töykeys, puhumattomuus, jäykkyys, byrokraattisuus ja tinkimätön ilmeettömyys totta!

Juu, joo, on se. 

Avasimme Helsingissä postin ja painelimme saman tien vielä tuhat kilometriä eteenpäin, Muonioon ja Pallakselle. Siellähän ihme tapahtuu aina. Huomaan ilon ja keveän olon nousevan pinnalle jostain atavistisesta syvyydestä. Vaellamme, ihmettelemme luonnon ääniä eli tunturilakien hiljaisuudeen täydellisyyttä. Ajelemme potkukelkalla Muoniojoen reunuksia. Keskiuomassa koski työntelee ja pinoaa jäätelejä, mutta laavulla pienen niemen nokassa on melkein kesä.

Muutamaa päivää myöhemmin olemme asettuneet ystävämme Oiva Arvolan pihamaalle Rovaniemen lähelle Ounasjoen rantatörmälle. Juuri kun tämä Kampsuherran valtakunnan perustaja ja päämies on ehtinyt päivitellä, ettei jäiden lähdöstä taida tulla mitään - aikovat sulaa paikalleen - väkevän virran valkea kuori nytkähtää liikkeelle. Saamme seurata auringonlaskuun saakka valtaisaa näytelmää ja kuunnella miljoonien ksylofonien, triangeleitten, vaskien, urkujen ja tiukujen sinfoniaa.

Vedet tahtoivat tulla silmiin. Muistan, että edellisen kerran katselin suuren virran keväistä voimannäytettä yli viisikymmentä vuotta sitten! Silloin seisoin Torniojoen rannalla Suensaarta vastapäätä kainaloita myöten märkänä. Olimme serkkujeni kanssa seikkailleet monien metrien korkuisten jääroukkioiden päällä vaaran suuruutta ymmärtämättä. Yksi ja toinen oli luiskahtanut veden varaan, mutta kumma kyllä ketään ei voimakas virta imaissut jäiden alle.

Lapin luonto saattaa olla tappavan ankara, mutta sen muodot ovat lempeitä. Vain sieltä täältä löytää vuorisotomaista jylhyyttä. Korkeuserot ovat vähäiset. Saattaisi kysyä mitä ihmettä vaikkapa sveitsiläiset ja italialiset voivat löytää täältä. Vastauksen antaa keskieurooppalainen perhe, joka oli tullut Muonioon asettuneen sukulaisensa luokse pariksi viikoksi. He eivät, varsinkaan lapset, haluaisi lähteä takaisin kotiin. He sanovat, että kaikki "tämä" on satua tai sitten taivas.

On Suomi kumma maa.

Lue lisää »

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Suomi, Oiva Arvola, Karavaanarit, Sisilia

Loistava kustantaja lähtee jonnekin

Keskiviikko 3.3.2010 klo 21:45

Päivän uutinen on Leena Majander-Reenpään lähtö Otavasta. Samasta ovesta poistuu myös miehensä Antti, joka tosin jää hallitukseen. 

Suuret organisaatiot eivät yhtä miestä tai naista kaipaa. Tyhjiö täyttyy humahtamalla. Mutta Leenan kohdalla humahtaminen saattaa kestää.

Puhuimme ja suunnittelimme vuosien ja oikeastaan vuosikymmenten aikana paljon kaikenlaista, mutta yhdessä teimme varsinaisesti vain yhden kirjan, tämän Haavikko-nimisen miehen. Pitkän ja paikoin agenttikertomusta muistuttavan prosessin aikana veri punnittiin.

Leena on loistava kustantaja: nopea, satavarman luotettava, rohkea ja herkkävaistoinen, alta puolen sanan olennaisen käsittävä. Älykkyyttä voi ylistää, mutta tämän naisen kohdalla ennen kaikkea tunneälyä. Niin, ja taistelutahtoa silloin, kun asia on taistelemisen arvoinen.

Mielenkiintoista on nähdä missä ja mitä hän seuraavaksi tekee. Aika on alalla sellainen, että töitä riittää näkijälle ja tekijälle. Menipä Leena mihin tahansa, kirjailijoita on ovea raaputtamassa.

Yksi ystävä ehti jo kysyä, liittyykö uutinen jotenkin minun kirjaani, poltteleeko Haavikko yhä Otavassa. No ei sentään. Vanhemmat Reenpäät ovat olleet kirjaan tyytyväisiä etu- ja jälkikäteen. Syystäkin, sanoo tekijä. Hymiö.

Haavikko voi silti vähän poltella. Paavolle paluu "kotiin" Otavaan oli elämän loppupuolen suurin ja onnellisin tapahtuma. Hän tahtoi tulla takaisin kirjailijana, ihmisenä, otavalaisena kaikkine teoksinensa, koko siihenastisen tuotantonsa kanssa. Suuri sovintolounas oli liikuttava tilaisuus, samoin vuoden 2007 takkatuli-ilta, jonka kunniaviras paluumuuttaja oli.

Paavo teki Leenan kanssa jo suunnitelmaa tuotantonsa uudelleenjulkaisuohjelmaksi. Kaikki oli hyvin, uusi kirjakin viittä vaille valmis. Kaikesta oli sovittu, mutta papereita ei allekirjoitettu. Se oli timantikauppaa, itsestään selvä asia, molemminpuolinen ilo ja tahto.

Ei ollut kysymys rahasta kummallakaan puolella. Ei rahasta vaan elämästä.

Paavo Haavikon tämän tahtotilan tiesi moni. Hän puhui siitä minulle, vaimolleni, puolisolleen Ritvalle, eräälle ystävälleen ja tietysti Leenalle. Yhdessä ja erikseen.

Voi sanoa, että Haavikon kuoleman jälkeen tämä hänen tärkein tahtonsa jätettiin toteuttamatta häpeällisellä tavalla, kun julkaisuoikeudet siirrettiin WSOY:lle, kostoksi Otavan julkaisemasta elämäkerrasta. Mitä kunniattomuudesta ajan kuluessa seuraa, vai seuraako mitään, se jää nähtäväksi. 

1 kommentti . Avainsanat: Otava, Leena Majander, Paavo Haavikko

Kirjailijaliitto ja sananvapaus

Tiistai 2.3.2010 klo 18:32

 

Tänään tuli jäsenkirje Suomen kirjailijaliitolta. Siinä kerrottiin, että liiton toiminnanjohtaja Päivi Liedes jää tänä keväänä eläkkeelle. On onnittelujen ja tositarinan paikka! 

Haastattelin Haavikko-kirjaani varten hauskoja muistojaan kertovan naisen. Sovin, että hän tarkistaa osuutensa, tulee sitä varten maalta Helsinkiin tiettynä torstaina. Ei tullut, ja kun soitin saadakseni asian hoidetuksi, hän ilmoitti joutuneensa ”hyvin ristiriitaisiin ajatuksiin” kirjani suhteen. Hänet oli saanut ahdistumaan toiminnanjohtaja Liedes, hyvä ystävä kuulemma. 

Jouduin sensuroimaan käsikirjoitusta, kiitos toiminnanjohtajan, joka lukematta käsikirjoitusta pystyi ennakoimaan sen sisällön turmiollisuuden ja käännyttämään haastatellun. 

Tätä ennen liiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis oli kieltäytynyt haastattelusta. Kerroin haluavani kuulla häneltä Paavo Haavikon ja Pentti Saarikosken suhteista. Varis meilasi, että ”taustalla on sellaisia ristiriitoja, että pidän parempana pysyä koko asiasta sivussa”. Hänkään ei voinut tietää kirjan sisällöstä mitään, koska en ollut sitä vielä kirjoittanut. 

Heikki Haavikon ja Jukka Kemppisen pontevaan kampanjaan kirjan tekemistä ja julkaisemista vastaan oli saatu siis mukaan Suomen kirjailijaliiton kaksi johtavaa henkilöä. Ei huono suoritus, kun ottaa huomioon sen mikä on ilmoitettu liiton tehtäväksi ja tarkoitukseksi: 

”Kirjailijaliiton tarkoituksena on toimia eri puolilla maata ja maailmaa ammattiaan harjoittavien jäsentensä yhdyssiteenä, valvoa ja kehittää kirjailijoiden taiteellisia, ammatillisia ja taloudellisia etuja sekä edistää suomalaista kirjallisuutta”, kuuluu määritelmä. 

Liitto toteuttaa tarkoitustaan ilmoituksensa mukaan mm. ”puolustamalla sanan- ja julkaisemisen vapautta ja muita kirjailijatyön perustana olevia oikeuksia”. 

Heikki Haavikko yritti ensin vaikeuttaa kirjan tekemistä, sitten estää sen julkaisemisen käräjäoikeudessa. Hänen ”oikeudelliseksi avustajakseen” ilmoittautui Jukka Kemppinen, joka koetti aikaisemmin tehdä Otavan kanssa vaihtokauppaa: - Hän edesauttaisi Paavo Haavikon tuotannon julkaisuoikeuksien kokoamista Otavalle, jos tätä ”Saaren kirjaa” ei julkaista. Otava ei tällaiseen suostunut. 

Kun tieto haasteesta käräjille tuli julki, odotin liiton reagoivan. Sehän on nimenomaan kirjailijoiden liitto, ja nyt kustantaja Heikki Haavikko yrittää rajoittaa sanan- ja julkaisemisen vapautta, koska ei ole saanut ennakkotarkastaa käsikirjoitusta. Ilmoittaahan liitto toteuttavansa tarkoitustaan myös ”antamalla lausuntoja”. Ajattelin, että nyt voisi olla lausunnon paikka.

Lopulta tulin tulokseen, että liittoni varmasti toimii jollain toisella tavalla, taustalla. Siinä olin oikeassa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Suomen kirjailijaliitto, sananvapaus, Päivi Liedes, Haavikko-niminen mies, Mauno Saari

Paha on olemassa

Maanantai 1.3.2010 klo 12:26

Paha on olemassa. Sisältä lahonneita ihmisiä on vältettävä mahdollisuuksien mukaan. Tämän neuvon annan itselleni ja muille. Psykopaattisen vihan kohteeksi voi joutua, mutta psykopaatin kanssa on turha ryhtyä väittelyyn. Kun viha on vääntyneen mielen tuottamaa, se ei asetu argumenteilla vaan elää itse luomassaan todellisuudessa, taistelee "asiansa" puolesta mytomaanisesti valehdellen.

Jokin aika sitten kävimme Pirkon kanssa pikapikaa Zürichissä. Arno Gruen, maailmankuulu psykoanalyytikko visiteerasi luonamme Helsingissä vaimonsa Simonen kanssa lokakuussa. Saimme nyt jatkaa keskustelua ja ennen kaikkea kuuntelemista heidän luonaan. 

Arno Gruen on ennen kaikkea rauhan mies. Hänellä on perspektiiviä. Sisikuntani värähteli, kun mies kertoi arkielämästä 1930-luvun Saksassa natsien nousuhuuman silminnäkijänä. Arno selvisi hengissä, perhe pakeni Yhdysvaltoihin. Siellä Gruen opiskeli ja loi ensimmäisen uransa, ystävystyi syvästi kirjailija Henry Millerin kanssa ja valoi pohjan omalle ajattelulleen, jonka ydin on sodan ja väkivallan vastustaminen ihmismieltä tutkimalla.

- Sotien välitön syy on se, että monet maailman johtajat ovat mieleltään häiriintyneitä, Gruen sanoo keittiönsä pöydän ääressä. 

- Sotia sytyttävät johtajat ovat tunneköyhiä vallankäyttäjiä, ihmisiä jotka ovat kyvyttömiä eläytymään. Heissä on psykopaattisia piirteitä.

Psykopaatit vallassa! Ihmiset, joiden kanssa ei kannata väitellä, koska he ovat aina oikeassa vaikka olisivat miten täydellisesti hakoteillä. Gruen opettaa, että psykopaatti on pahimmillaan loistava manipuloija. Oman todellisuutensa lumoaja kykenee lumoamaan myös muita ihmisiä. 

Arno Gruen panee toivonsa nuoriin. Hän on vanha mies, joka näkee oireita siitä että sotia ja väkivaltaa aiheuttava propaganda ei enää uppoa. Nuoret osaavat ja jaksavat kysyä ja epäillä - ja ajatella itse.

Ihmettelen tätä ikämiehen optimismia. Gruen perustelee: - Joka luopuu unelmastaan, luopuu elämästään! Hänen unelmansa on maailma ilman sotaa.

Se ei tarkoita todellisuuden kieltämistä: Paha on olemassa, kokemuksia narsistisista psykopaateista ei tarvitse hakea valtiosaleista saakka. Näin on ja sen ymmärtäminen on hyödyllistä.

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Pahuus, psykopaatti, narsisti, sota

Haavikko ja vanhuus

Tiistai 23.2.2010 klo 13:23 - Mauno Saari

En tiedä vielä mitään bloggailusta, ja nettiin menen googlaamaan varovasti kuin yrittäisin poimia kukan käärmeenpesästä. On varjeltava mieltänsä tässä maailmassa, jossa totuus ja valhe ovat samanarvoisia.

”Negatiivisuutta ei pidä tilata”, sanoi Paavo Haavikko usein. Ei todellakaan, sitä tulee tilaamatta varsinkin, jos yrittää välttää mielistelyä, mukautumista suosion tavoitteluun. Siihen Haavikko ei taipunut koskaan. Hinta taipumattomuudesta oli kova. Sanoin joskus hänelle, että hän taiteilee tahallaan kestokykynsä rajalla. – En tahallani, mutta tietoisesti, hän vastasi.

Viimeisten vuosien aikana minun osakseni tuli yhä useammin kiskoa miestä ylös masennuksen montusta. Nämä keskustelut olivat joskus raskaita, koska aina ei oma mielenikään ollut euforinen. Olin kuitenkin oppinut reseptit. Vaikka Haavikko tappeli koko elämänsä ajan riippumattomuutensa puolesta niin että oli valmis ilman epäröintiä uhraamaan mitä tahansa säilyttääkseen ajattelemisen ja tekemisen vapauden, hän ei ollut tunnoton teflonmies. Päinvastoin. Pienikin julkinen töytäisy sattui, mutta voiman vuosina iskut eivät aiheuttaneet masennusta vaan raivokkaita vastaiskuja, ”sakeita” tekstejä.

Voiman aika päättyi vuonna 2001 ajokortin menetykseen. Silmänpohjan rappeuma oli heikentänyt näköä. Kun ajokorttia ei enää uusittu, Haavikko soitti ja puheli ensin niitänäitä. Mutta ääni tuli kaukaa kaivon pohjalta, ohuena ja valittavana. Lopulta hän sai kerrotuksi, että ”nyt alkoi vanhuus”.  

(Tähän väliin: - Kiitos palautteesta. Blogin ensimmäistä juttua ei kovin moni ole lukenut, mutta ainakin kaksi aktiivista. ”Antti” ihmettee miksi käsittelin kirjassani ”tätä nuljua juristia silkkihansikkain”. Nulju on mainiolta kuulostava sana, mutta en ihan tiedä mitä Antti sillä tarkoittaa. Tornionjoen uittopaikoilla, kuten Hellälässä, oli nuljuja eli märkiä ja liukkaita puomeja, joiden päällä me kläpit taiteilimme henkemme kaupalla. Ehkä nulju tarkoittaa jotain limaista ja liukasta. Mutta vastaus: Tein kirjan Haavikosta, en tästä juristista.

”Prosperos” puolestaan väittää, että myös netissä on paljon lukutaitoisia ja lähettää esimerkkejä kehuista. Kiitos. Kuten sanoin, en pengo nettiä, joten esimerkiksi ”Brantbergin” (joulukuinen) blogi on mennyt ohi, samoin Kirkkonummen kylälehden ylistys ja Pohjolan Sanomien kritiikki. Viimeksi mainittu tuntuu suorastaan palkitsevalta, sillä Hannu Sarrala on nähnyt lukemisen vaivan.

”Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen”, Haavikko on sanonut. Puhuimme tästä usein: - En halua, että minun kirjoituksiani tekstitetään, Haavikko tokaisi. Kirjoittaminen on ajattelemista. Hyvä kirjoitus haastaa lukijansa ajattelemaan. Palkintona lukemisen vaivannäöstä hyvä teksti tarjoaa tunnekokemuksia ja lukijan omia oivalluksia, sellaisiakin päätelmiä, joita kirjoittaja ei ole tiennyt tarkoittaneensa. Hyvä kirjoitus ei etsi suosiota. Hyvä kirjoittaja altistuu myös vihalle, joka saattaa saada psykopaattisia piirteitä. Paavo Haavikko oli kirjoittajana tästä paras tuntemani esimerkki.)

Ajokortti oli jotenkin korostuneesti Haavikolle miehuustodistus. Hän sanoi tulleensa pysäytetyksi valtatielle. Takaa tulee täyttä vauhtia nyt se, jota me kaikki pakenemme.

Keskustelujen sävy muuttui entistä henkilökohtaisemmaksi. Haavikko sanoi käyttävänsä minua nyt ”röyhkeästi” terapeuttinaan. Hän tarvitsi apua vainoharhaisuuden torjumiseen. Vihollisia oli yhä enemmän eri puolilla. Hän kiitti nauraen ”hyvästä hoidosta”, kun kysyin, että ”millä perkeleen perusteella sinä luulet, että kaikki maailman ohjukset on suunnattu Juholaan?”

Vuonna 2005 tilanne muuttui. Haavikko sai paremman terapeutin psykiatrista, joka nykyisin on puolisoni. Tapailimme silloin tällöin kolmisin. Tuli tavaksi, että juttelun jossain vaiheessa Haavikko toivoi voivansa puhua  ”henkilääkärin” kanssa. Poistuin tupakoimaan tai tutkimaan Juholan pihapiiriä.

Nyt ollaan herkällä alueella! Perikunnalle tämä ”henkilääkäri” on ollut ihan juridinen asia. Ei ole muka käsitetty tuon tituleerauksen sisältöä. Kysymys ei ollut lääkäri-potilas-suhteesta vaan lääkäriystävästä, joka toi edes vähän turvallisuuden tunnetta monisairaalle miehelle. Apua ei tyrkytetty, sitä pyydettiin tihenevästi. Ja kun elettiin vuoden 2007 syksyä, ”henkilääkäri” järjesti kotikäynnille toisen lääkärin, kardiologin, sai koolle hoitoa koordinoivan neuvottelun, jossa vastuu tuli Helsingin kotisairaanhoidolle.

Lopputulos neuvottelusta on kokonaan toinen juttu. ”Perikunta” romutti suuren osan neuvonpidossa sovituista järjestelyistä. Tästäkin vaiheesta kerron kirjassani, tosin hiukan himmeästi sillä korpit kuuntelivat. Ainakin kaksi juristia istui olkapääni takana odottaen virhelyöntiä.

Mutta pari vuotta ennen tuota vaihetta puhelin soi monesti iltaisin. Kirjoja, kirjoittamista ja maailmantilaa koskeneen juttelumme lopuksi Haavikko kysyi kuin ujostellen, voisiko hän ”vaihtaa pari sanaa henkilääkärin kanssa”. Hitaita sanoja ne pari, niiden sanominen saattoi kestää puoli tuntia tai kauemminkin. Olin iloinen heidän ystävyydestään, koska se tuntui puolin ja toisin syvältä ja ravitsevalta.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Haavikko, kirjoittaminen, henkilääkäri

Haavikko-niminen mies

Maanantai 22.2.2010 klo 10:45 - Mauno Saari

Haavikko-niminen mies

 

Kirjoitin kirjan ”Haavikko-niminen mies”. Siitä on käyty vilkasta keskustelua, ja sitten organisoitua ”keskustelua”. Kirjaa vastaan aloitettiin ponnekas kampanja jo kuukausia ennen sen ilmestymistä. Itse asiassa jo sen tekemistä vaikeutettiin monin tavoin ja lopulta julkaiseminen yritettiin estää oikeustoimin. 

Kirjan ja en tekijän maine yritettiin mustata ennakolta, vaikka mustamaalaajat eivät tietenkään olleet voineet vielä siinä vaiheessa lukea riviäkään sen sisällöstä. Kerrottiin tarinoita raa´asta ja moraalittomasta kirjailijasta, valehdeltiin sumeilematta, luotiin mielikuvaa juoruihin, skandaaleihin ja säälittömiin paljastuksiin perustuvasta opuksesta.  Epäilyttävä kirjailija aikoi muka takoa rahaa tunkeutumalla kuolinvuoteen vierelle. 

Olen kirjoittanut monia kirjoja ja satoja lehtijuttuja, mutta milloinkaan ennen en ole joutunut tekemään työtäni näin silmittömän häirinnän ja uhkausten alla. Se kääntyi motivaatioksi ja olisi koomisuudessaan kääntynyt myös nauruksi, jos Paavo Haavikon kohtalo ei ollut niin kauhea. 

Vaarallinen kirja? 

Olen koonnut kampanjan tulokset arkistooni ja näyttää pahasti siltä, että yhden uuden kirjan aineisto on koossa. Olen kirjan julkaisemisen jälkeen saanut valtaisan määrän sähköposteja, kirjeitä ja puheluita. Ilahduttavan ylistyksen lisäksi mukana on ollut ihmetystä ja kysymyksiä. ”Mistä tämä Paavo Haavikon perikunnan toimeliaisuus johtuu? Miksi tämä kirja on niin vaarallinen?” 

Kylässä rouvansa kanssa käynyt Panu Rajala merkitsee keskustelustamme nettipäiväkirjaansa: ”Pohdittiin merkillistä vihan aaltoa, joka on hyökynyt Haavikko-kirjan ylle, vaikka kyllin monet valistuneet lukijat ovat todenneet sen erinomaiseksi… Harvoin kai näin syviä intohimoja syntyy.” 

Intohimoja, pelkoja, vihaa. Mutta myös myönteistä arviointia: 

Kritiikkejä 

”Haavikko-niminen mies on tavattoman eloisaa henkilö- ja kulttuurihistoriaa. Riemastuttavin on jälkeenpäin koottu kuvaus Otavan ja Haavikon sovintolounaalta… Kohtaus on liikuttava ja haavikkomaisen ironinen.” 

Hannu Marttila, Helsingin Sanomat 


”Mauno Saaren Haavikko-niminen mies on tärkeä, lukemisen arvoinen teos, ehkä kirjailijan paras. Todellisuus on sen pinnalla vereslihalla… Tämä on tärkeä teos myös vanhustenhoidon katastrofista, kuvaus Helsingin sairaaloiden Puolan ghetosta, jossa menettää ihmisyytensä – valkotakkiset tyttöset kohtelevat akateemikkoa kuin idioottia tai lasta.”

Tapani Ruokanen, Suomen Kuvalehti 

 

”Kirja on taitavasti kirjoitettu. Se ottaa lukijan näppeihinsä, kiihdyttää ja koukuttaa, samalla lailla kuin amerikkalaiset saippuaoopperaklassikot Dallas ja Dynastia. Siitä ei puutu mikään näiden jalojen sarjaklassikoiden elementeistä.”

Outi Nyytäjä, Parnasso 

 

”Elämäkerran parasta antia ovat kurkistukset Haavikon ajatusmaailman huikeisiin ulottuvuuksiin.”

Sanna Nikula, STT 

 

”Kauden kulttuurihistoria aukeaa kiihkeänä ja elävää… Kuin mytologian sankarit Haavikko uhmaa jumalia ja kamppailee hybriksensä kanssa…Saaren kertomana Otava-jakso on maamme yrityshistorian jännitystarinoita.”

Seija Forsström, Länsi-Savo 

 

”Saaren kirjoittaman Haavikon elämäkerran lukemisen jälkeen vallitsee pitkä hiljaisuus. On tarpeetonta keskustella, Haavikon omiin kirjoituksiin viitaten, pitääkö hänen elämäkerrassaan kertoa myös lopun traagiset vaiheet niin kuin myös ansiokkaasti kirjatut ihmissuhteet, voitot, tappiot, vastoinkäymiset, lähdöt ja paluut. Ne olivat Haavikon elämässä läsnä, aina.”

Eino Kaikkonen, Kansan Uutiset Viikkolehti

          

”Kiihdyttävä ja järkyttävä lukukokemus… Mauno Saari kertoo raivokkaan ja herkän tarinan nerokkaasta Paavo Haavikosta ja hänen ystävästään. Se on suorasukainen ja häikäilemätön, oikukas, mutkikas, mietteliäs ja monimielinen… Se täyttää kukkuramitoin ohjeen, jonka Haavikko antoi kirjoittajalle: - Kerro kaikki! Älä sievistele.”

Juha Numminen, Apu

 

HS:n kulttuuriosasto seurasi jo kirjan ennakkokohua valppaasti ja viileästi. Nuori toimittaja Esa Mäkinen opetti jopa minulle, vanhalle journalistikonkarille, miten uutisia tehdään. Ja kulttuuriosaston päällikkö Saska Saarikoski summasi kohua ja omaa lukukokemustaan: 

”Kirjan luettuani en voi kuin hämmästellä keskustelua. Saaren kirja on koskettava kertomus kummallisesta taiteilijasta ja hänen opetuslapsestaan… Syksyn kaikkien kiistojen jälkeen on helpottavaa voida sanoa, että tämä kirja kannatti tehdä, ja lukea.” 

Privaattia palautetta 

No niin. Kyllä minä kovasti arvostamani Outi Nyytäjän kritiikin veetuilun huomasin, mutta hauskaa silti, että hänenkin mielestään osaan sentään kirjoittaa. Yhdessä Nyytäjä erehtyi pahasti. Hän esittää, että jotkut kirjan kertomuksista olisivat fiktiota. Eivät ole. 

Yksityinen palaute on ollut ylen runsasta. Minua liikutti jo iäkkään kirjailijaprofessorin kirje, koska hän tunsi Paavo Haavikon pitkältä ajalta ja perinpohjaisesti. Hän kirjoitti: 

”Kiitokset kirjasta. Olette hämmästyttävällä tavalla tavoittanut Paavon äänen – sen rentouden, salamielen ja sarkasmin. Uskon ettei yksikään ´tutkija´ olisi siihen pystynyt. Toivottavasti pahin on nyt ohitettu ja kirjaa aletaan lukea kertomuksena erään kirjailijan elämästä.” 

Melkein yhtä kohottavaa oli eräänä iltana, kun Paavo Haavikon itsensä arvostama tutkijaprofessori otti ja soitti: ”Olen juuri lukenut viimeisen rivin ja onnittelen! Tästä kirjasta me haavikkotutkijat saamme uusia lähtökohtia vuosiksi.” 

Hänkin tuntee kohteensa ja ennen kaikkea Haavikon luomisprosessin syvällisesti. Eikä tämä varttunut kirjallisuusmies kuulu heihin, joista Paavo Haavikko sanoi minulle syksyllä 2007: ”Kun tämä sinun kirjasi ilmestyy, maasta nousee 200 sinua parempaa Haavikko-tuntijaa.” 

Yleensä kirjaa kiittäneet ovat niitä, jotka tunsivat päähenkilön. Keskusteluissa heidän kanssaan on ollut yhteinen pohja: minä tunsin Haavikon 34 vuoden ajan. Tuntemukseni perusteella uskon, että hän olisi hyväksynyt tekstini, ehkäpä haluten lisäillä sinne yhtä ja toista, mutta ei varmasti sensuroida mitään. 

Sensuroimaan jouduin – tosin vain vähän – aivan muista syistä. Mutta siitä ja vähän muustakin lisää toiste.

Kissa kiitoksella elää, sanoo yksi paikkansapitämätön sananlasku. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

1 kommentti . Avainsanat: Haavikko-niminen mies, arvostelu, Mauno Saari, Helsingin Sanomat, Saska Saarikoski

« Uudemmat kirjoitukset