Yhteystiedot

Mauno Saari




mauno.saari@gmail.com

Blogin arkisto

Uusimmat kommentit

Media, sodan lietsojaKeijo Kansalainen  15.2.2022 15:55
Media, sodan lietsojaPekka Peitsi  15.2.2022 12:39
Media, sodan lietsojaJorma Uimonen  15.2.2022 10:33
Media, sodan lietsojaPirjo Tamminiemi  14.2.2022 18:08
Media, sodan lietsojaKaija L A Kukkonen  14.2.2022 8:30

Uusimmat kirjoitukset

Kävijälaskuri

Käyntejä kotisivuilla:478265 kpl

PEITEJÄRJESTÖ NATO

Maanantai 23.5.2022 klo 16:33 - Mauno Saari

Eräänä aamuna kauan sitten havahduin kuunnellessani Mauno Koiviston haastattelua. Ylen toimittaja kysyi häneltä Natosta. En muista kysymystä, mutta muistan Koiviston vastauksen.

– Mikä Nato? hän sähähti.

Koiviston käsitys sotilasliitosta oli jyrkän kielteinen. Jugoslavian sodan aikana hän kirjoitti inhoavansa ja toisaalta ihailevansa Naton propagandaa, jolla pikimusta pestiin vitivalkoiseksi ja Naton pommitusten uhrit, serbit, demonisoitiin.

Mikä Nato? 

Kysymys on nyt Suomen kannalta ajankohtaisempi kuin ikinä. Kerron oman vastaukseni: Nato on USA:n sotakoneiston peitejärjestö. Se ei ole itsenäinen organisaatio. Sillä ei ole mitään omaa valtaa yli sen, mitä Yhdysvallat päättää. 

Kun Suomen valtionjohto sanoo hakevansa Natosta turvaa Venäjän aggressioiden varalta, pitää kysyä, miksi Niinistö matkusti pyytämään suojaa Washingtoniin eikä Brysseliin, jossa Naton päämaja sijaitsee? Miksi hän kääntyi Joe Bidenin eikä Jens Stoltenbergin puoleen?

Siksi, että Stoltenberg on pelkkä USA:n käsinukke, seremoniamestari vailla muuta tehtävää kuin höpöttää johtavansa "puolustusliittoa" ja heilutella plakaatteja, joissa on kuva Suomen ja Ruotsin lipuista. 

Nato ei ole puolustusliitto. Jos asia on jollekin epäselvä, suosittelen "Lupa olla julma"-kirjan lukemista. Aivan erityisesti sen "pommituspäiväkirja" ja "Operaatio Myrsky"-osiot ovat raakaa faktaa siitä, miksi ja miten USA ja sen etätyökalu Nato toimivat. (Kirja on vaimoni Pirkko Turpeinen-Saaren työn tulos. En peittele nepotismiani. Kun luet, tiedät miksi.)

Antoiko luvan järkyttäviin pommituksiin Naton pääsihteeri? Ei, vaan Yhdysvaltain silloinen presidentti Bill Clinton, jolle pystytettiin kauhujen kunniaksi patsas Bill Clinton -avenuen varrelle Pristinaan.

Kun Suomea ajettiin kohti Naton jäsenyyttä, hoettiin viidennen artiklan olennaisesta merkityksestä. Vuosien ajan oli askellettu kohti sotilasliittoa. Kun oltiin jo läheisiä kumppaneita, muistutettiin, että vain yksi puuttuu ja sen myötä kaikki – viidennen artiklan turvatakuut. Jos Suomi joutuisi uhan alle, viides artikla takaisi, että muut sotilasliiton jäsenet rientäisivät apuun.

Kriitikot kysyivät, joutuuko Suomi vastavuoroisesti lähettämään sotilaita muiden hätään joutuneiden Nato-maiden avuksi. Tähän vastattiin, että ei suinkaan, auttaminen on vapaaehtoista. "Päätös kulloisessakin tapauksessa on omissa käsissämme."

Se takuista.

Ilmankos amerikkalainen sotilasasiantuntija Scott Ritter ehdottaa, että me suomalaiset lukisimme tuon artiklan tarkoin. Ritterin mielestä Suomi on ajamassa itseään totaalisen uhan alle. Jos kesäkuun Madridin kokouksessa jäsenyys aktivoituu, aktivoituvat Ritterin mukaan myös Venäjän Suomeen kohdistetut ohjukset.

Toinen amerikkalainen, ulkopolitiikan asiantuntija ja vaikuttaja Diana Ohlbaum on samoilla linjoilla. Hänen mielestään Suomen Nato-jäsenyys on virhe. "Halu nöyryyttää Putinia ja vahvistaa Yhdysvaltain globaalia sotilaallista valtaa on vaarallista ja lyhytnäköistä", Ohlbaum sanoo.

Lyhytnäköistä?  

Kun jäsenyydestä keskusteltiin eduskunnassa, kuultiin useampaan kertaan ajatus, että Venäjän asevoimat on nyt sidottu Ukrainan sotaan. Sen ansiosta Venäjä ei "ainakaan kahteen kolmeen vuoteen" pysty uhkaamaan Suomea. Minun mielestäni poliittisen johtomme silmien tulisi nähdä aika paljon pidemmälle. Jos näkyy vain kolmen vuoden päähän, olisi kiireistä asiaa optikolle.

Kuultiin myös, että Nato-jäsenyydellä Suomi pääsee Yhdysvaltain tarjoaman "ydinsateenvarjon" suojaan. Sitäkö me haluamme? Olla turvassa ydinpommin varjossa? Entä, jos puolustusliiton ja Venäjän välille syttyy yhteenotto, jossa viimeiseen asti vältetään ydinasetta, mutta ei säästellä tavanomaisia ohjuksia? Naton jäsenenä Suomi on silloin taistelutanner, ohjuksien kohtauspaikka.

Pietarin suojeleminen on venäläisille tärkeää, mutta sotilaallisesti Kuolan niemimaa on keskeinen, olennainen, Venäjän sotilaallinen ydin. Scott Ritter korostaa erityisesti tätä: – Venäjä ei tule missään tapauksessa riskeeraamaan Kuolaa. Siitä asiasta Venäjä ei neuvottele, vaan poistaa uhan, Ritter sanoo. 

Jos ja kun Suomi on Naton jäsen, Yhdyvallat on aseineen Kuolan vieressä, nykytekniikalla näköetäisyydellä. En tiedä, onko Niinistö keskustellut tästä Bidenin kanssa. Ja jos on, mitä Joe-setä on luvannut? 

Voisiko tuuli kääntyä? Alkaisiko Suomessa Nato-jäsenyyttä vastustava kansanliike? Mielipidepalstoista päätellen se on hennosti oraalla, mutta olisiko siitä apua? Niinistön ja jämäkät mielipiteensä kiinni naulanneen pääministerin ei ole helppo perääntyä eroamatta tehtävistään. 

Ukrainan asia on meidän asiamme, mutta niin on Suomenkin.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Nato-jäsenyys, Niinistö, Stoltenberg, Ritter, sodan uhka,

MUTTA MISSÄ ON MAAN ISÄ?

Lauantai 9.4.2022 klo 15:11 - Mauno Saari

Jos tai kun Suomi liittyy Natoon, kansa lohkaistaan kahtia, voittajiin ja häviäjiin. Jako on jyrkkä eikä jää seurauksitta, sillä niin kovia ovat olleet poliitikkojen vihapuheet Venäjää kohtaan. 

Sosiaalinen media on muuttunut epäsosiaaliseksi mediaksi, tai raivomediaksi. Se tässä ajassa on kirottua. Internet tekee tuhoaan avaamalla ovet ja ikkunat kaikkein alhaisimmillekin purkauksille.

Avoin viha, toisin ajattelevien halvekssunta ja voittajien ylimieli on repinyt rikki sen yhtenäisyyden, jota presidentti ja puoluejohtajat yhteislausunnossaan kuuluttivat. Ehkä tuon löysän ja kummallisen lausuman tekijät olivat jo aavistelleet, mihin kaameuteen olemme ajautumassa. Minusta tuntuu, että heidän kokouksessaan Nato-päätös oli jo hyvin tiedossa. 

Minun ja monen muun on somen keskusteluissa käsketty vaihtaa lääkitystä ja muuttaa Venäjälle. On nimitelty putinistiksi, trolliksi, Putinin perseennuolijaksi, uhattu tulla kotiini kaveriporukan kanssa "kahville", ja surtu sitä, että Tammisaaren keskitysleiri suljettiin liian aikaisin. 

Mihin rikoksiin olen syypää ansaitakseni sen saman, mihin yli 3000 Tammisaaren leirissä nälkään, tauteihin ja epäinhimilliseen kohteluun alistetut vangit kuolivat? Olen ollut eri mieltä kuin Naton kannattajat. Siksi olen saanut kuolemantuomion somen "keskustelijoilta".

 

Kun ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja vaati, että Venäjä on tuhottava sotilaallisesti, olin varma, että ainakin presidentti Sauli Niinistö, pääministeri Sanna Marin ja eduskunnan puhemies Matti Vanhanen puuttuvat asiaan. Ei ole kuulunut mitään, ei edes lievää paheksuntaa.

Vihan pilvi on päällämme, eikä pienin syy ole ns. valtamediassa, jonka keskusjohdettu Nato-journalismi on laajuudessaan ja äärimmäisissä sananvalinnoissaan ennen näkemätöntä. Kyse ei ole uutisoinnista vaan kampanjasta. '

En olisi uskonut näkeväni HS:n pääkirjoitusta, jossa toivottiin Venäjän luisuvan kuiluun. Enkä sitä että arvovaltaiseksi ja vastuulliseksi tiedonvälittäjäksi itseään väittävän lehden jutut Ukrainan sodasta ovat täysin yksipuolisia. Niissä Ukraina "kertoo", Venäjä "väittää" tai "kiistää". 

Joidenkin toimittajien mielipiteet viittaavat siihen, että vallalla on tunnekuohu ja aivan todellinen ylpeys tästä "journalismista". Kuluu vuosia, ehkäpä vuosikymmeniä, ennen kuin HS, IS, IL ja muut Mediapoolin piiriin kuuluvat lehdet voivat saavuttaa maineen luotettavina julkaisuina meidän häviäjien joukossa, tv-kanavista puhumattakaan. Ehkä ne eivät edes pyri siihen. Yksiääninen yhden totuuden maa on niille kenties mukava ympäristö.

"Sananvapauden ja vapaan lehdistön maa". Totisesti. Maa, jonka uutiskanavat toitottavat linjakkaasti yhtä totuutta. Maa, jossa ei ole puoluelehdistöä kuin miksoskooppiseksi näytteeksi. Maa, jossa vallitsee suurten kustannustalojen ikioma sananvapaus, vapaus estää muiden kuin niille mieleisten käsitysten julkaiseminen. 

Todellisuuteen kuuluu se, että lehdissä nähdään silloin tällöin joku linjasta poikkeava kirjoitus, useimmiten lukijoilta-palstalla. Tällä näyteikkunalla ("window dressing") voidaan ikään kuin todistaa, että sananvapautta ja monimielisyyttä kunnioitetaan. 

 

Presidentin, Maan Isän, vastuulla olisi ollut rehellisyys ja avoimuus suurissa ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä. Sauli Niinistön pitkä linja on kyllä nähtävissä, mutta se havaitseminen ei ole menneinä vuosina ollut laisinkaan helppoa, ei niin vaivatonta kuin nyt. 

Miksi hän ei avannut kaikelle kansalle kysymystä Nato-yhteistyöstä jo varhain? MIksi hän ei kertonut isäntämaasopimuksesta kansantajuisesti ja selkeästi ennen kuin hän yhdessä keskeisten ministerien kanssa päätti sen allekirjoittamisesta? Ja miksi sopimus salakuljetettiin eduskunnan ohitse? 

Missä olivat Maan Isän ajatukset, kun hänen olisi luullut miettivän perusteellisesti kansan yhtenäisyyttä, hysterian ja pelkojen torjumista ja auttavan meitä kaikkia ymmärtämään eri vaihtoehtojen edut ja uhat? Tuo yhteislausuma puoluejohtajien kanssa kertoi avuttomuudesta ja keinottomuudesta, kansalaisten jättämisestä isättömiksi. 

Niinpä me häviäjät olemme nyt orpouden tunteen vallassa. (Orpouden voi minun kohdallani kirjoittaa myös isolla alkukirjaimella.)

Keitä voittajat sitten ovat? Aivan varmasti kokoomuksen kannattajat kuuluvatnäihin onnellisiin joukkoon melko yhtenäisesti. Kaiken kaikkiaan voittajat ovat ainakin omasta mielestään Suomen eliittiä, parempia ja oikeassa olevia kansalaisia. Se näkyy somessa. Me muut olemme heidän mielestään väärässä, vähemmällä ymmärryksellä varustettuja ellemme peräti vajakkeja.

Kun aitoa keskustelua ei ole, kun eräät sitä herättämään yrittäneet poliitikot on survottu syrjään, edessämme on mielenkiintoinen näky, joka muistuttaa hiukan sisällissodan jälkeisistä vuosia. Silloin vääriä mielipiteitä ei sallittu, työväenlehtiä lakkautettiin, toisin ajattelevia vainottiin. 

Nyt henkiset kyyditykset ovat meneillään. Toivon ja jopa uskon, että fyysisiltä vältytään. Jako eliittiin ja alamaisiin on kuitenkin alkanut. Se pitäisi estää. Mutta missä on Maan Isä?

 

Minun elinaikanani Suomella on ollut kaksi loistavaa presidenttiä, Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto. Heistä Koivisto inhosi syvästi Natoa ja sotilasliiton valheellista ja tehokasta propagandaa, jonka hän näki Naton pommittaessa Jugoslaviaa pirstaleiksi. 

Palautan mieliin, mitä Kekkonen ajatteli liittoutumisesta ja Suomen turvllisuudesta: 

"Valtiollisen työskentelyni paras osa kristallisoituu Suomen puolueettomuuspolitiikan toteuttamiseen – – siihen sisältyy elämäntyöni. Tämän politiikan säilyttämiseksi ja vahvistamiseksi työskentelen viimeiseen hengenvetooni saakka." (Radio- ja tv-puhe 5.11.1961)

"Ulkopoliittinen asemamme näyttää tällä hetkellä olevan sellainen, että mikään ei voi vahingoittaa meitä enemmän kuin me itse. Ulkopolitiikkamme menestyminen edellyttää kansalaisten taholta ei vain yksimielisyyttä, vaan myös kunkin kohdalla arvostelukykyistä valppautta ja tarvittaessa pidättyvyyttä. On syytä erityisesti muistaa, että ulkopolitiikassa väärät sanat ovat samalla myös vahingollisia tekoja, useammin kuin monella muulla elämänalalla." (Virkaanastujaispuhe v. 1962)

 

Urho Kekkosen elämäntyö on nyt mitätöity, ja onhan hänen viimeisestä hengenvedostaan jo aikaa. Vuoden 1962 puheen sanoma on ajankohtainen. Sen sanoja koskeva virke kohdistui vastustajien vaalitaistelussa käyttämiin puheenvuoroihin ja erityisesti UKK:n havaitsemiin "neulanpistoihin" sanomalehdissä. Nyt ei voi puhua neulanpistoista, kielenkäyttö Venäjän arvostelussa on jyrkentynyt äärimmilleen. Juuri siksi Kekkosen ajatus sanojen vahingollisuudesta olisi hyvä tulla myös nykyisen presidentin suusta. Sitä emme taida kuulla.

Kun jokaiseen Ukrainan sotaa koskevaan kirjoitukseen on sisällyttävä liturginen osuus, liitän sen tähänkin: – Vastustan kaikkia sotia, myös tämän hetken sotaa Ukrainassa. Syylliset sotarikoksiin etsittäköön puolueettomien tutkimusten avulla, vaikka epäilen, ettei puolueettomuus ole nykyisessä ilmapiirissä mahdollista.  

Sodan alkusyystä tulisi keskustella. Syy ei löydy tämän vuoden tapahtumista, koska sotaa on kestänyt kahdeksan vuotta. Vasta, kun nähdään silloin alkaneen sodan juuret, voi todellinen puhe ja vaikkapa väittely käynnistyä.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Sauli Niinistö, Sanna Marin, Halla-aho, Matti Vanhanen, Nato-jäsenyys

Mitä tapahtui Sanna Marinille?

Sunnuntai 27.3.2022 klo 16:15 - Mauno Saari

Pari vuotta sitten kirjoitin, että jos pääministeri Sanna Marin voittaa taistelun koronavirusta vastaan, hänestä tulee suomen politiikan taivaan kirkas tähti.

Aluksi näytti, että juuri niin tapahtuu. Tampereen kaupunginvaltuuston istunnon jämäkkä johtaminen oli nostanut Sanna Marinin yleisen ihailun kohteeksi, ja alkumetrit valtioneuvoston johdossa todistivat, että nyt meillä on pääministeri, joka panee töpinäksi, saa aikaan ja on lisäksi edustava kaunotar.

Sanna Marin nousi hetkessä myös kansainväliseksi tähdeksi. Muotilehti Vogue nosti hänet kansijutuksi. "Tapaa Sanna Marin, maailman nuorin pääministeri..." Jutussa Marin puhuu iästään, seksismistä, naiseudesta, taustastaan ja myös huijarisyndroomasta: itsensä vähättelystä, joka oli koetellut häntäkin, mutta on nyt kerta kaikkiaan ohi. 

Iltapäivälehden uutinen: Marinista oli tullut Instagramissa suositumpi kuin herttuatar Meghan... Pääministerin avustaja kertoo kansainvälisten haastattelupyyntöjen ruuhkasta. Kaikkiin ei ehditä vastaamaan. Moniin kyllä vastataan.

Hunajaa valui valtoimenaan suomalaisille, jotka ovat aina olleet sairaan kiinnostuneita ulkomaisesta huomiosta. Nuori, kaunis, sanavalmis ja pätevä nainen johtaa maatamme ja vie meidät sankarillisesti ulos pandemian kurimuksesta!

Jos tuolloin olisi toteutettu gallup suosituimmasta suomalaisesta, Sanna Marin olisi epäilemättä kruunattu voittajaksi. Hän oli lottovoitto itsetunnon puutteesta kärsivälle kansalle ja myös puolueelleen. Sdp:n alhaalla madellut suosio nousi kohisten. 

Voguen kuvissa pääministeri oli pukeutunut kotikaupungissaan Tampereella toimivan Uhanan muotiasuun. Haastattelussa hän kertoi suosivansa eettisesti valmistettuja suomalaisia vaatteita, joita Uhanan lisäksi valmistavat Marimekko, Papu ja Nouki.

Sanna Marinin pukeutuminen hioutui. Mustaa, avokaulaista, piukan vartalonmyötäistä, seksikästä päällä julkisissa tilaisuuksissa, myös valtioneuvoston korona-infoissa. 

Maine kasvoi entisestään, kun pääministerimme vilahteli Eu-kokouksissa, kätteli Euroopan huippupoliitikkoja, antoi napakoita lausuntoja siitä, tästä ja vähän tuostakin ja piti kasassa eripuriin ajautunutta hallitusta.

                                                         *** 

Sitten alkoi tapahtua. Pääministeriä ei tavoitettu, kun hänelle piti kertoa koronarajoituksista. Virkapuhelin oli jäänyt Marinin lähdettyä "bilettämään" (ip-lehtien ilmaisu) ystäviensä kanssa. Kesärannan iloiset juhlat nousivat myös otsikoihin, samoin pääministerin ilmaiset aamiaiset.

Nämä pienet jutut selitettiin pois. Hän oli kyllä tavoitettavissa toisen puheliemensa kautta, ja hän maksaisi itse aamiaiset. Oikeuskansleri totesi Marinista tehdyt kantelut aiheettomiksi. Kaikki hyvin, paitsi että näiden tapahtumien saama kielteinen julkisuus oli oire, jota Sanna Marin ei ilmeisesti ottanut vakavasti. 

Alkoi Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Vasemmistodemarina pidetty pääministeri paljastui monien mielestä nopeasti oikeistohaukaksi.

Median ainutlaatuinen Natovyörytys käytti sotaa hyväksi kiihdyttämällä venäjävastaisen propagandansa äärimmilleen. Kirjoitettiin Putinin mielenvikaisuudesta, diktaattorin hulluudesta, jopa Venäjän presidentin tappamisesta. "Analysoitiin" Venäjän Suomeen kohdistuvaa uhakaa, kerrottiin että hyökkäys on mahdollinen kunhan Venäjä ensin pääsisi irti Ukrainasta ja ehtisi varustautua uutta sotilasoperaatiota varten. 

Päivästä päivään jatkunut uhkakuvien maalailu tuotti tulosta. Tiheissä nettikyselyissä yhä suurempi osa suomalaisista kääntyi Nato-jäsenyyden kannalle. Asekauppa kukoisti, koska turvattomuuden tunne kasvoi. Isäpapat ostelivat haulikoita ryssän tulon varalle. 

Ukrainan värit täyttivät eduskunnan. Kaikki puolueeseen katsomatta kertoivat tukevansa ukrainalaisia heidän taistelussaan maahan tunkeutujaa vastaan. Kukapa olisi voinut olla eri mieltä, kun menossa oli uusi Talvisota ja kun media näytti lähikuvia ruumiista, itkevistä lapsista ja taloraunioista? 

Presidentti Sauli Niinistö soitteli puhelimella sinne tänne, sukkuloi vaihtamassa tietoja ja mielipiteitä eri maissa ja matkusti lopulta myös Washingtoniin Joe Bidenin vieraaksi, keskustelemaan turvallisuudesta.

Vasemmistodemari Sanna Marin aktivoitui ulkopolitiikassa. Hän antoi toinen toistaan jyrkempiä lausuntoja. Venäjään kohdistettuja pakotteita on kiristettävä... On kiristettävä pakotteita entisestään... On tukittava pakotteiden porsaanreiät... Tuomittava jyrkästi Venäjän hyökkäys...

Yhtäkkiä demareiden taholta sanottiin, ettei Sanna Marinin ohi pääse oikealta. Jopa kokoomus Orpoineen on hänen vasemmalla puolellaan.                                                       

                                                       ***

Mitä oli tapahtunut? Koronan torjuminen oli unohdettu ikään kuin pandemia olisi ohi eikä suinkaan kiihtymässä kuten se todellisuudessa oli ja on. Pääministeri jakelee toinen toistaan jyrkempiä ulkopoliittisia lausuntojaan. Kameroiden edessä ei enää ole hymyilevä muotinukke vaan robottimainen poliitikko. 

On kysytty, ja minäkin kysyn, onko muutoksen syynä itsensä vähättelyyn johtavan "huijarisyndrooman" kääntyminen narsistiseksi sokeudeksi? Onko suosio noussut päähän?  

Joskus pandemian alkuvaiheessa tehtiin gallup Suomen seuraavasta presidentistä. Sanna Marin sijouttui siinä (muistaakseni) kakkoseksi heti Olli Rehnin jälkeen. Spekuloitiin sillä, tähtääkö Marin Maan äidiksi jo heti seuraavissa vaaleissa vai vasta sitä seuraavissa.

Onko pääministerin sisälle asettunut tämä tavoite? Senkö vuoksi ulkopoliittiset linjaukset ovat nousseet esiin? Kuinka läheisesti nuo lausunnot on koordinoitu Sauli Niinistön kanssa, presidentin, jonka haastattelu Ylen Ykkösaamussa 26.3.2022 ei jättänyt ainakaan minua epätietoisuuteen hänen Nato-kannastaan? 

Olen ihaillut Sanna Marinia. Nyt ihailu on muuttunut ihmettelyksi ja kysymyksiksi. Onko pääministeri tehtäviensä tasolla? Miksi tuntuu siltä, että hänellä on hyvin ohut kontakti historiaan, vähäiset tiedot, kevyet eväät taivaltaa menneisyyden tapahtumiin, päätöksiin – niiden syihin ja seurauksiin ja sieltä nykyhetkeen? 

Onko pääministeri johdateltavissa, kaitsettavissa oikeaoppiseksi? Onko hän liekanarussa, ja jos on, kuka pitelee narun toista päätä?

                                                    ***                                                               

Median diktatorisella johdolla kaikki toitottavat Ukrainan sodan alkaneen vähän yli kuukaisi sitten. Muistista on pyyhitty kahdeksan vuotta, jona aikana on tapettu 13 000 – 15 000 ihmistä Itä-Ukrainassa. 

Venäjä on puhunut Donbassin kanssanmurhasta. En tiedä, mikä ruumismäärä riittää kanssanmurha-määritteen käyttämiseen, ja pitääkö tappamisen tapahtua nopeammin kuin Itä-Ukrainassa, mutta elämä siellä on joka tapauksessa ollut pelkoa ja kuolemaa. 

Yhtään mielenosoitusta Donbassin kärsimysten vuoksi ei järjestetty. En muista eduskunnassa käyteytyn ainuttakaan Ukrainan väkivallan tuomitsevaa puheenvuoroa. Lehtiotsikoista tuo pitkä murhenäytelmä on pysytellyt poissa. Niinkö myös Sanna Marinin tietoisuudesta?

En luota enää mediaan. Sanna Marinin ihailua en kadu – hän aloitti pääministerinä melkeinpä loistavasti ­­– , mutta nyt minun luottamukseni häneen on loppunut, sekin. 

Kuvitellaanpa hänet presidenttinä selvittämässä ja selviytymässä Sauli Niinistön kauden jälkeisestä tilanteesta, jossa suhteet ikinaapuriin ovat tuhoutuneet, pakotteiden aiheuttama talouden ja elintason mamassiivinen romahdus on sylissä ja maan vähäinenkin itsenäisyys menetetty. Miten presidentti Marin hoitaisi asiat kuntoon?

Kun media on ajanut eduskunnan psykoosiin, tehnyt kansanedustajista yhtä lailla kuin muista suomalaisista vaikuttajista alaisiaan, etten sanoisi orjiaan, katumus tulee olemaan pitkä ja hankala prosessi. Eikä katumus auta kuin korkeintaan omaa pelkoon käpertynyttä sielua. 

Edessämme on henkinen sisällissota. Tai jo kohdalla. Kansa on jaettu punavuohiin ja valkolampaisiin. 

Jos ja kun Suomesta tulee Naton jäsen, ja kun ensimmäiset sotaliiton tukikohdat on perustettu, katumuksen sijaan esiin nousee tehtyjen päätösten ankara puolustelu ja syyllisten etsiminen kansan kahtiajakoon. Syyllisiksi todetaan Putinin trollit. 

Onko Sanna Marin silloin, pääministerin, presidentin tai pelkästään Sdp:n puheenjohtajan asemassa vakuuttelemassa, että muut vaihtoehdot olisivat olleet vielä huonompia? 

Vai onko hän tuolloin tavallinen, nöyrä mutta hyvin pukeutunut kansanedustaja, jota haastatellaan silloin tällöin naistenlehtiin – tai vain kansalainen?

Ehkä hän vakuuttelee, että Venäjä olisi ehdottoman varmasti hyökännyt Suomeen. Että Nato-miehitys on kuitenkin sitä siedettävämpi tilanne.

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Sanna Marin, Sauli Niinistö, Petteri Orpo, Sdp, Nato-jäsenyys, Suomen itsenäisyys

Media ja sodan henki

Perjantai 4.2.2022 klo 16:11 - Mauno Saari

Suomen valtiojohdon perustama Mediapooli, Helsingin Sanomat ja Yle sen johtavina voimina, ajavat maata sotavalmiuteen. Kampanja on jatkunut vuosia ja kiihtynyt rajusti viime viikkoina. Nyt sodan pelko on saatu istutettua jo noin puoleen suomalaisista. 

Viimeisimmän mielipidetutkimuksen (johon haastateltiin hieman yli tuhatta suomalaista) mukaan Venäjä on uhka, Nato ei juurikaan. (HS 31.01.2022) Sepä hienoa!  

Tänään (4.2.2022) Ylen Viimeinen sana-ohjelmassa aiheena on kysymys, ajaako media Suomea Natoon. Mielenkiintoinen aihe! Taustaksi tieto, että Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen ilmoitti 8.10.2006, että lehti kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä.  

Onkohan se näkynyt lehden sivuilta? Ne täyttyvät nykyisin uutisista, jotka tarkemmin lukien ovat toimittajien mielipidekirjoituksia? Vastuullinen pyrkimys totuudellisuuteen on väistynyt journalistisista ohjeista.

Myös tarkoitushakuinen vaikeneminen on valehtelemista. HS:n ja Ylen kohdalla se merkitsee muun muassa sitä, etteivät ne ole huomanneet mainita jo kolmen Naton jäsenen – Kroatian, Unkarin ja Bulgarian – ilmoittaneen, etteivät ne tule osallistumaan mahdolliseen sotaan Venäjää vastaan.

Nato, joka pommitti Jugoslavian riekaleiksi ja osallistui kaaoksen luomiseen Afganistanissa ja Libyassa, on Suomen Mediapoolin jäsenille yhä "puolustusliitto".

Venäjän "väitteet", että Nato on piirittämässä sen, ovat tietysti vääriä. Jos HS:n kyselyn yhteydessä olisi julkaistu aiheesta kartta, käsitys olisi ehkä toinen. Venäjän eteläisestä ja eritoten läntisestä piirityksestä puuttuu vielä yksi tärkeä palanen, Suomi. Mutta tämä pulma ratkennee hyvin pian, jos valtamedian tahto toteutuu.

Tehokas propaganda on aina toiminut uhkan ja pelon luomisella ja aggressiivista itsetuntoa kohottamalla. Italian ja Saksan kansoihin kyettiin taikomaan joukkohysteria, jonka seuraukset tunnetaan, mutta ei muisteta.

Minun silmissäni kaikki suurvallat ovat perkeleellisiä. Se ei tarkoita, että niissä asuvat ihmiset olisivat paholaisia. Mutta kansat voidaan ajaa pelolla kohtalokkaaseen uhoon. Tämän HS:n kyselykin todisti. Kysyttiin ovelasti, olisitko valmis puolustamaan Suomea aseellisesti vaikka lopputulos olisi epävarma. Suuri osa tuhannesta vastaajasta olisi valmis tarttumaan aseisiin. Hienoa!

Mediapoolissa on aihetta juhlaan. Pooli, HS ja Yle etunenässä, on puhaltanut ilmaan sodan hengen, saanut suuren osan järkevästä kansasta epäilemään järkeään. Mielet on vallannut levottomuus, juuri sellainen, johon voi kylvää kasvavaa pelkoa ja sitten uhoa.

Pelatastajaksi tarjotaan tätä sotaliittoa ja USA:ta, joka ei HS:n kyselyn mukaan ole oikeastaan minkäänlainen uhka. Ei vaikka Yhdysvaltojen tuhoamien maiden lista on kammottavan pitkä ja vaikka USA uhkailee ja painostaa ketä milloinkin ja pitää avutonta Eurooppaa rautanyrkkinsä sisällä. 

Helsingin Sanomat on ihme kyllä kertonut, että Yhdysvallat on rikki ja lähellä sisällissotaa. Johtopäätöksenä voisi olla, että hauras ja epäsuosioon vaipunut presidentti Biden haluaa pelastautua esiintymällä kovanaamana Ukrainan kriisissä. 

Sama koskee Britannian pulaan itsenä saattanutta hulttiopääministeriä, joka satsaa nyt sotaisuuteen, Naton vahvistamiseen ja asetoimituksiin Ukrainalle. Ehkäpä eurooppalainen suursota pelastaisi Boris Johnssonin, joka on onneksemme neuvonut muiden ohella Vladimir Putinia.

Missä on nyt Maan Isä, jonka pitäisi rauhoittaa Suomen kansaa ja käyttäytyä kuin viisas valtiomies? No, puhelimessa tietysti – neuvomassa eri maiden johtajia siitä, miten Vladimir Putinia pitää käsitellä ja kommentoimassa virnuillen Sergei Lavrovin lähettämää kirjeettä.

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Media, Nato-jäsenyys, Helsingin Sanomat, Yle, Viimeinen sana, Putin, Lavrov, Niinistö