MINUA ÄRSYTTÄÄ JA HUOLESTUTTAA se, että pitkä tie kohti Suomen Nato-jäsenyyttä on ollut täynnä salailua, piilottelua, hämäämistä, valehtelua, kettumaisia temppuja ja harhauttelua.

Eduskunnat, hallitukset, pää- ja puolustusministerit ja presidentit ovat vaihtuneet, mutta Nato-projektia on kuljetettu eteen päin. Aikaa on kulunut vuosikymmeniä, ja liike on ollut niin hidasta, etteivät esimerkiksi kansanedustajat, meistä tavallisista pulliaisista puhumattakaan, ole huomanneet sitä.

Tapa, jolla isäntämaasopimus muilutettiin ohi eduskunnan, kun sen allekirjoituksesta oli päätetty kansanedustajien kesäloman aikana, on puhutteleva esimerkki kierosta menettelystä.

Tyyliin kuului Hornet-hankitojen jo tunnustettu keplottelu eikä seuraava kierroskaan mennyt ilman outoutta. Vai uskooko joku, että F35-hävittäjä tuli valituksi reilun vertailun perusteella? Olen varma, että Nato-prosessin logiikan mukaisesti "tuomaristo" olisi joka tapauksessa päätynyt amerikkalaiseen koneeseen. Horjuttakaa varmuuttani, jos siihen on perusteita!

Luikurimaisuus on leimannut ulko- ja turvapolitiikkaa myös Ukrainan kriisin ja sitten sodan aikana. Vielä vuonna 2014 pääministeri Stubb ja ulkoministeri Soini puhuivat eduskunnassa Itä-Ukrainan tilanteesta oikein termein. Stubb mainitsi Kiovan hallinnon venäjänkielisiä syrjivät lait yhdeksi kriisin syyksi, Soini puhui "rosvojoukoista" sekä amerikkalaisten touhuista tapahtumien taustalla.

Nyt totuus on toisenlainen. Ukrainan sisällissotaa, venäjänkielisten ja -mielisten väkivaltaista sortoa ja Kiovan hallinnon tapattamia tuhansia ja tuhansia ihmisiä ei mainita. Maidanin aukiolla tarkka-ampujat tappoivat suuren joukon ihmisiä vallankaappauksessa, joka nykykielessä on muuttunut kansannousuksi.

Vielä 2014 Suomen lehdet kertoiva, että natsit tekivät Odessan hirvittävän murhapolton, estivät kymmeniä torakoiksi haukkumiaan ihmisiä pelastautumasta liekeistä. Pian tuon jälkeen natsit ja fasistit ikään kuin katosivat Ukrainasta. Ne lähtivät samalla ovenavauksella suunnattoman korruption kanssa, ja niin maasta tuli sankaripresidentin johtama demokratian esitaistelija.

Naton kannatuksen nostaminen tehtiin vuosia jatkuneella mediakampanjalla. Venäjän uhkaa korostettiin aikaa myöten yhä enemmän. "Laaja ja perusteellinen Nato-keskustelu" jäi käymättä. Sotilasliiton hyviä puolia ja artikla 5:n turvatakuita toisteltiin, huonoista puolista oltiin aika hiljaa; ei esimerkiksi tehty numeroa yksityiskohdasta, että 5. artiklan turvatakuita ei varsinaisesti olekaan, jäsenmaiden apu hätään joutuvalle on vapaaehtoista.

Presidentti sanoi julkisuudessa useasti, että kansanäänestys Nato-jäsenyydestä olisi hyvä asia. Sitten takki kääntyi, mielipidekyselyt riittivät historiallisen ratkaisun perustaksi siitä huolimatta, että ainakin yksi kysely oli epäilyttävä ja sen raakamateriaali salattiin. Kaikkien kyselyiden otannat olivat pieniä.

Lähelle tavoitetta edennyt Nato-prosessi odotti oikeaa hetkeä. Se tuli, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Ennen hyökkäystä ja sen jälkeen sanottiin, ettei Suomeen kohdistu sotilaallista uhkaa, ei ainakaan välitöntä. Tästä huolimatta turvallisuuspoliittisen tilanteen muutos todettiin perusteluksi jäsenyyden hakemiselle.

Selkosuomella sanottuna Ukrainan sota oli tekosyy jäsenhakemukselle. Tekosyyn synonyymi on valhe. Päämäärä pyhitti keinot niin kuin se on pyhittänyt pitkän operaation aikana monta muutakin keinoa ja konstia. Vilunki on ollut prosessin punainen lanka. Se on huolestuttavaa, koska kysymys ei ole yksittäisestä tapauksesta vaan vilunkilinjasta.