fb, valitut palat 2

Maanantai 29.8.2022 klo 22.34 - Mauno Saari

Se iso kuva? USA on vuosikymmeniä kertonut, että Venäjä on sen vihollinen. Se tukee ja pitkittää valtavilla asetoimituksilla Ukrainaa päämääränään "Venäjän heikentäminen". Niinistö & kumpp. on vienyt Suomen USA/Naton apulaiseksi tätä strategiaa toteuttamaan vaarantaen olemassaolomme.

Käsi ylös, jos uskot USA/Naton hyviin tarkoitusperiin – turvallisuuden lisäämiseen ja Naton jäsenmaiden suojaamiseen.

Olen sitä mieltä, että USA/Nato viis veisaa Ukrainan, Suomen tai minkään muun maan turvallisuudesta. Historia todistaa sen järeästi ja aukottomasti. USA:n pelastamien eli tuhoamien valtioiden lista on pitkä. Sen tappamia ihmisiä on miljoonia.

Yksikään suurvalta ei ole synnitön. Ne kaikki potevat samaa suuruustautia. Mutta Yhdysvallat on näistä pedoista pahin. Se selittää kaikki ryöstö- ja tapporetkensä kansallisella turvallisuudella, jota kukaan ei uhkaa, paitsi se itse.

***

Propagandaan on vastattava propagandan omin keinoin. On toistettava, toistettava ja toistettava perusasioita!

– Kuka aloittikaan aseellisen toiminnan v. 2014?

– Kiovan hallinto on tappanut tuhansia ja tuhansia omia kansalaisiaan 8 vuoden ajan Itä-Ukrainassa.

– Kiovan hallinto poisti kansalaisoikeudet itä-ukrainalaisilta. Venäjän kielen käyttö kiellettiin, koulutus lopetettiin, omankielinen media lopetettiin, eläkkeiden maksu katkaistiin jne..

– USA/CIA valmisteli ja antoi tuen "kansannousulle" eli vallankaappaukselle; Maidanin tapahtumat 2014.

– Odessassa natsijoukkiot tuhopolttivat ammattiyhdistysten rakennuksen ihmisineen, estivät näiden "torakoiden" pelastautumisyritykset.

– Suomi tukee Kiovan hallintoa, joka paraikaa pommittaa Euroopan suurinta ydinvoimalaa, harrastaa siis ydinterroria.

– Me suomalaiset maksamme erittäin kovan hinnan Venäjälle asetetuista pakotteista. Voi olla että sadat tuhannet perheet ajautuvat maksukyvyttömyyteen.

– Nato-jäsenyys on Suomelle olemassaoloa uhkaava kysymys. Jos se toteutuu, Venäjä toimii. Se ei kertakaikkiaan voi sallia tilannetta, jossa sille elintärkeät Pietari ja Kuolan niemimaa ovat Naton ohjusten ja jopa tykkien ulottuvilla.

– Suomen valtionjohto käytti Ukrainan sotaa verukkeena Nato-hakemukselle. Suomen turvallisuustilanne ei muuttunut Ukrainan vuoksi mitenkään muutoin kuin propagandassa.

– Olemme eläneet hyvässä sovussa Venäjän kanssa vuosikymmenet. Venäjä ei ole tänä rauhan aikana uhannut meitä millään tavalla. Nyt välit on tuhottu presidentin ja pääministerin johtamalla vihapuheella perusteellisesti.

Jatkakaa luetteloa, ja toistakaa, toistakaa, toistakaa! Sanoinko jo, toistakaa!

On järkyttävää, miten hyvin median ja poliittisen johtomme aivopesukone on toiminut. Nyt on menossa linkous täysin kierroksin.

On jaksettava esittää selkeitä ja tosia argumentteja nykymenoa ja Nato-jäsenyyttä vastaan. Se on isänmaallista ja kansalaisvelvollisuus!

***

Yhtäkkiä Ukrainan sota menetti ykkösuutisen paikan. Katsoin lehtiä: HS, IS, Aamulehti, Turun Sanomat, Keskisuomalainen, Ilkka-Pohjalainen... Missä "Venäjän hyökkäys"? Sisäsivuilla, pienenä ja himmeänä.
Tämä on valtava sattuma, yhtä todennäköinen kuin jos saisi kaksi loton päävoittoa yhdellä rivillä.
Sattumia sattuu. Jos joku ajattelee, että Mediapoolilla on osuutta asiaan, hän saa niin ajatella. Tärkeää on miettiä, mihin tällä sattumalla tähdätään. (29.8.2022)

***

Minua ei vähääkään kiinnosta pääministerin ikä tai sukupuoli. Sanna marin on 36-vuotias, se on sopiva ikä. Hän on nainen, se on hyvä sukupuoli.
Minua kiinnostaa se, mitä hän on saanut aikaan. Tärkein aikaansaannos on negatiiviseksi hurmokseksi yltynyt presidentti Putinin henkilöitynyt venäjäviha.
On kauhistuttavaa, että monet järkevinä tunnetut ihmiset ovat niin tunnekuohun vallassa, etteivät alkeelliset ja itsestään selvätkään tosiasiat läpäise heidän torjuntaansa.
Mistä löytyy jarru tälle psykoosille, kun maan johtavat poliitikot vain yllyttävät tunnemyrskyä? Pelkään että ei mistään, paitsi sodasta.

***

Vähän vielä Paavo Haavikkoa ärsykkeeksi ajatuksille:

"Ajatellaan, että me rakastaisimme venäläisiä, Venäjää. Emme siis epäilisi ja vihaisi vaan rakastaisimme kuin isoa veljeä.

Mahdotonta, tällä politiikalla, tällä luonteella.

Jonain vuosituhantena se voi olla totta."

"Suomella on sotavaje. On puute sodassta. Takana oleva sota ei ole edessä. Eikä edessä oleva sota takana.
Niin kuin me kaipaisimme sotaa, taistelua. Todistaaksemme taas jotakin, jonkun hämärän ja muinaisen asian. Atavistisen tunteen.

Rauha on meille vieras, tuttu kyllä mutta tulokas. Me emme sitä osaa."

***

Sain sähköpostia. Sanottiin, etttä olen jälkiviisas ja myöhäisherännyt. Että olen ollut oikeistiolehtien päätoimittaja ja siis oikeistolainen.

No, kun Suomen Kuvalehti pelastettiin varmalta kuolemalta, se onnistui paljolti siksi, että tein siitä "vasemmistolaisen", eli vapaan ja läpihengittävän. Kun panin Arvo Salon kanteen, noin 400 vaasalaista everstinleskeä peruutti tilauksen. Mutta uusia tuli monin verroin. (Tämän olen kertonut ennenkin, sori toistosta.)

Jos ihmisen ajatukset eivät muutu 70 vuodessa, niitä ei ole ollutkaan. Mutta sodan kysymyksessä minun linjani on aina ollut yksi ja sama: sodan pelko.

Vuonna 1981 Otava julkaisi runokokoelmani "Olen yöllä kuunnellut". Siinä on tällaisia säkeitä:

"Meitä talutetaan kylmään veteen.
Meitä totutetaan sodan hengitykseen.
Syvyyteen ja rytmiin.

Pahinta siinä on ettei ole kuin sisäänhengitys.
Voi olla että enimmäkseen kaikki tapahtuu vaistonvaraisesti.
Mutta sattumien sattuminen ei paranna vaan pahentaa.
Se ei tarkoita etteikö tietty tärkeä osa informaatiota
ole hyvin tarkoituksellista ja hienoa.

Ovatko kertausharjoitukset Suomessa lisääntyneet tai
tehostuneet?
Joku sen tietää.

Luen Helsingin Sanomista taas jutun YYA-sopimuksen tulkinnoista.
Lehti onkin ahkeroinut sotajutuilla. Taitavilla rauhallisilla
tasapainoisilla. Luottamusta herättävillä.
Se sondeeraa aikaansa, hyvä lehti, tulevaisuutta.
Vapisuttaa...

...Yhdessä ainoassa lehdessä kaksi valtavaa juttua
sotaharjoituksista. Suomen ja muun maan.
Edellisenä iltana katsoin samaa aihetta televisiosta.
Suomen armeija jyllää.

Isottelemme rauhantahtoisella puolustusvalmiudella.
Kalisuttelemme rauhantahtoamme.
Minä kuuntelen kenraalin esitelmää armeijamme
suorituskyvystä.
Joka on "parempi kuin pessimistit uskovat".
Se on jo tosi hirveätä.
Se ylittää kaikkein kauheimmatkin painajaiset.

Armeijamme päätehtävä on kuulemma voittaa aikaa.
Kyllä yksi suomalainen kymmentä punaista minuuttia vastaa.
Ja voitettu aika käytetään valtakunnan hyväksi.
Paljonko aikaa valtakunta tarvitsee siinä tapauksessa?

Ja onko maailma todellakin tällainen.
Eikö minnekään muualle pääsee kuin loppuun?"
Näin kirjoitin 41 vuotta sitten. Näin kirjoittaisin nytkin.

Loistava kustantaja lähtee jonnekin

Keskiviikko 3.3.2010 klo 21.45

Päivän uutinen on Leena Majander-Reenpään lähtö Otavasta. Samasta ovesta poistuu myös miehensä Antti, joka tosin jää hallitukseen. 

Suuret organisaatiot eivät yhtä miestä tai naista kaipaa. Tyhjiö täyttyy humahtamalla. Mutta Leenan kohdalla humahtaminen saattaa kestää.

Puhuimme ja suunnittelimme vuosien ja oikeastaan vuosikymmenten aikana paljon kaikenlaista, mutta yhdessä teimme varsinaisesti vain yhden kirjan, tämän Haavikko-nimisen miehen. Pitkän ja paikoin agenttikertomusta muistuttavan prosessin aikana veri punnittiin.

Leena on loistava kustantaja: nopea, satavarman luotettava, rohkea ja herkkävaistoinen, alta puolen sanan olennaisen käsittävä. Älykkyyttä voi ylistää, mutta tämän naisen kohdalla ennen kaikkea tunneälyä. Niin, ja taistelutahtoa silloin, kun asia on taistelemisen arvoinen.

Mielenkiintoista on nähdä missä ja mitä hän seuraavaksi tekee. Aika on alalla sellainen, että töitä riittää näkijälle ja tekijälle. Menipä Leena mihin tahansa, kirjailijoita on ovea raaputtamassa.

Yksi ystävä ehti jo kysyä, liittyykö uutinen jotenkin minun kirjaani, poltteleeko Haavikko yhä Otavassa. No ei sentään. Vanhemmat Reenpäät ovat olleet kirjaan tyytyväisiä etu- ja jälkikäteen. Syystäkin, sanoo tekijä. Hymiö.

Haavikko voi silti vähän poltella. Paavolle paluu "kotiin" Otavaan oli elämän loppupuolen suurin ja onnellisin tapahtuma. Hän tahtoi tulla takaisin kirjailijana, ihmisenä, otavalaisena kaikkine teoksinensa, koko siihenastisen tuotantonsa kanssa. Suuri sovintolounas oli liikuttava tilaisuus, samoin vuoden 2007 takkatuli-ilta, jonka kunniaviras paluumuuttaja oli.

Paavo teki Leenan kanssa jo suunnitelmaa tuotantonsa uudelleenjulkaisuohjelmaksi. Kaikki oli hyvin, uusi kirjakin viittä vaille valmis. Kaikesta oli sovittu, mutta papereita ei allekirjoitettu. Se oli timantikauppaa, itsestään selvä asia, molemminpuolinen ilo ja tahto.

Ei ollut kysymys rahasta kummallakaan puolella. Ei rahasta vaan elämästä.

Paavo Haavikon tämän tahtotilan tiesi moni. Hän puhui siitä minulle, vaimolleni, puolisolleen Ritvalle, eräälle ystävälleen ja tietysti Leenalle. Yhdessä ja erikseen.

Voi sanoa, että Haavikon kuoleman jälkeen tämä hänen tärkein tahtonsa jätettiin toteuttamatta häpeällisellä tavalla, kun julkaisuoikeudet siirrettiin WSOY:lle, kostoksi Otavan julkaisemasta elämäkerrasta. Mitä kunniattomuudesta ajan kuluessa seuraa, vai seuraako mitään, se jää nähtäväksi.