Yhteystiedot

Mauno Saari




mauno.saari@gmail.com

Blogin arkisto

Uusimmat kommentit

Media, sodan lietsojaKeijo Kansalainen  15.2.2022 15:55
Media, sodan lietsojaPekka Peitsi  15.2.2022 12:39
Media, sodan lietsojaJorma Uimonen  15.2.2022 10:33
Media, sodan lietsojaPirjo Tamminiemi  14.2.2022 18:08
Media, sodan lietsojaKaija L A Kukkonen  14.2.2022 8:30

Uusimmat kirjoitukset

Kävijälaskuri

Käyntejä kotisivuilla:478242 kpl

JA NYT - PORILAISTEN MARSSI!

Perjantai 15.4.2022 klo 18:16 - Mauno Saari


Liittyessään Naton jäseneksi Suomi luopuu itsenäisyydestä. Natosta voi irrottautua 20 vuoden kuluttua, mutta se ei taida olla helppoa.  

Naapurimme Venäjän silmin katsottuna tilanne on hankala. Se muistuttaa aikaa, jolloin Saksa miehitti Suomea. Tämä maa tarjosi silloin hyökkäysalustan, eikä vain sitä, vaan myös omat sotavoimamme Hilterin avuksi.  

Jotkut, kuten yksi entinen presidenttimme, halusivat puhua erillissodasta, josta ei ollut kysymys. Nyt hieman samalla tavalla halutaan vakuuttaa, ettei Suomen liittyminen Natoon ole tekemisissä sotilasliiton ajatukseen Venäjästä vihollisena.

Sotilasliiton pääsihteeri on puheissaan sanonut, että Venäjä on Naton vihollinen. Siis Suomiko ei? Olisimme jonkinlainen sotilasliiton rauhanosasto, sovittelija, poliittinen lääkäri, joka muun toimen ohella ylläpitää hyviä ja suhteita itänaapurinsa kanssa?

Joka päivä näen ihmeellisiä hokemia, että Nato ei ole sotilasliitto vaan puolustusliitto. Jugoslavia silmittömät pommitukset tai Afganistanin tappajaiset eivät olleet puolustamista vaan hyökkäyssotia. Niiden aikana en havainnut Suomessa serbien ja afganistanilaisten kohtaloa kauhistelevaa mediavyöryä, sillä olihan asialla USA&Nato.

 

Miksi Suomen Nato-jäsenyyttä on ajettu pimennetyin lyhdyin, salaisella hivuttamisella? Koska kunnolliset gallupit osoittivat vuodesta toiseen, että ylivoimainen enemmistö kansalaisista oli sotilasliittoa vastaan.  

Niinpä piti tehdä kaikkien aikojen mahtavin ja kaikkien aikojen valheellisin kampanja, uhkailla ja pelotella usean vuoden ajan, jotta lukemat muuttuisivat. Mutta vaikka näin tehtiin ja lööpit paukkuivat Venäjän uhkaa ja sen johtajan mielipuolisuutta, Naton vastustajan tuntuivat pysyvän poteroissaan Paavikiven-Kekkosen puolustuslinjalla.

Sitten, helmikuussa 2022, jäsenyyden kannattajille nousi aurinko – Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

Nyt jäsenyyttä ajanut mediamme sai ylen määrin ja parempaa aineistoa kuin se olisi voinut toivoa. Sota tuomittiin, kuten tietysti pitikin. Sen alkamista tosin siirrettiin kalenterissa kahdeksalla vuodella; ei kerrottu, että sota alkoi vuonna 2014  Ukrainan verisestä vallankumouksesta, Maidanin laukauksista ja Odessan helvetistä, kun natsijoukkio poltti elävältä kymmeniä ihmisiä.

Media aloitti sodan vasta helmikuussa 2022, jonka jälkeen se saattoi käynnistää tehostetun sotapornografian julkaisemisen. Venäjän armeija on raaka, suorastaan eläimellinen, ukrainalaiset urheat joukot puolustavat isänmaataan jotenkin sivistyneesti. Venäläiset tappavat, kiduttavat ja raiskaavat siviilejä, ukrainan sotilaat pelastavat sodan uhreja raunioista. Venäjän presidentti on perkele ja diktaattori, Ukrainan presidentti on sankari, jota verrataan jo Mannerheimiin, ja maassa vallitsee demokratia. Ukraina kertoo uutisia, Venäjä valehtelee.

Kun tätä viestiä jankutettiin sanomalehissä, tv:ssä ja radiossa hyvänä höysteenä Ukrainan presidentin tv-puheet, joita tullaan myöhemmin muistelemaan loistavana sotapropagandana, ei ollut kumma, että pelko läpäisi kansan. Gallupit kääntyivät, ja vaikka otannat olivat pieniä ja osa mielipidetiedusteluista tehty hieman kyseenalaisesti, näyttö riitti. Presidentti Niinistö käänsi takkinsa; kansanäänestys Natosta olikin tarpeeton.

 

Niinistö on pragmaattinen, käytännö mies. Nato-prosessi osoittaa, että muotoseikat saavat väistyä, kun välttämättömyys vaatii. Päämäärä pyhittää keinot. Näytelmä on jatkunut kohtauksesta toiseen miehekkäiden ja presidentillisten kulissien ja suuren kansansuosion keskellä.  

En tiedä kuinka yksin olen mielipiteeni kanssa, mutta kahlattuani Suomen puolustus- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyviä asiakirjoja 1990-luvun puolivälistä tähän päivään, olen tullut tulokseen, että Sauli Niinistö on ajanut Nato-jäsenyyttä järjestelmällisesti, hitaasti mutta päättäväisesti koko prosessin ajan. Ei yksin tietenkään, mutta johtaen ja johdatellen.

Presidenteistä Urho Kekkonen piti Suomen puolueettomuutta ja siis myös liittoutumattomuutta elämäntyönään. Se kiteytyi hänen sanoihinsa, että Suomen tulee pysytellä suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella. Mauno Koivisto inhosi Natoa ja sen propagandaa. Martti Ahtisaari on Nato-mies. Hän pohjusti Jugoslavian sotien rauhan eli Naton pommitukset ja sai palkinnoksi Nobelin rauhanpalkinnon. Niinistön uskon seuraavan Ahtisaaren ideologista linjaa.

 

Ja nyt olemme tässä, sotilasliiton olohuoneen kynnyksellä, toinen jalka jo ojentuneena ratkaisevaan askeleeseen. Kun se kohta on otettu, olemme sisällä, ja ulkona puolueettomuuden ja liittoutumattomuuden avarasta tilasta.

Miltä osin Suomi on itsenäinen, kun se on Naton ja Eu:n jäsen ja sen valuutta on euro? Ei ulkopolitiikassa, ei turvallisuuspolitiikassa, ei talous- tai finanssipolitiikassa. Missä sitten? 

Meillä on toki oma lippu ja Maamme-laulu. Toki toki! Niin, ja Porilaisten marssi, jota ei tarvitse sanoittaa uudelleen siinäkään tapauksessa, että suomalaiset sotilaat lähetetään muihin maihin Naton lippujen alle:

Pojat, kansan urhokkaan,
Mi Puolan, Lützin, Leipzigin
Ja Narvan mailla vertaan vuoti,
Viel' on Suomi voimissaan,
Voi vainolaisten hurmehella peittää maan.

Pois, pois rauhan toimi jää,
Jo tulta kohta kalpa lyö
Ja vinkuen taas lentää luoti.
Joukkoon kaikki yhtykää,
Meit' entisajan sankarhenget tervehtää...

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Avainsanat: Nato, Sauli Niinistö, Urho Kekkonen, Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari, Porilaisten marssi


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini