V niin kuin veikkaus, V niin kuin vastuullisuus

Maanantai 31.12.2018 klo 11.37 - Mauno Saari

Tämän päivän media on pirun innovaatio. Ilman kaikkitietävää, kaikkialla tosiaikaisesti hosuvaa, kaiken heti paljastavaa, kaikesta luotettavasti valehtelevaa mediaa maailma ei olisi nykyisessä kaaoksessa.

Media on tuhonnut muun ohella diplomatian ja politiikan. Jokaisen johtavan tai johtavaksi pyrkivän poliitikon on mukautettava käytöksensä, sanansa ja sanojensa seurauksena tekonsa median vaatimuksia ja odotuksia vastaaviksi.

On nöyrryttävä mediajumalan alttarin edessä. On pelattava mediapeliä. On säännösteltävä totuuksia ja valheita. On seurattava valppaasti trendejä; ilmastomuutoskeskustelun suuntaa, metoo-liikkeen laineita, aggressioiden, alhaisten tunteiden, pelkojen, uhkakuvien ja fobioiden tsunameita.

Valtavirtamedian toimittajat takovat vastuuttomia otsikoita ja vinoja juttujaan samalla, kun esimerkiksi Suomen mediapoolin jäsenten kampanja vakuuttelee vastuullisuutta.

On kummallinen yhteensattuma, että Oy Veikkaus Ab:n logo ja Vastuullista journalismia -tunnus ovat samanlaiset – täsmälleen samalla tavalla piirretty V-kirjain. 

Veikkauksen mainoskampanjassa hoetaan lausetta "Pelaa maltilla". "Valehtele maltilla" voisi olla mediapoolille sopiva sovellutus. Mikisikö? Siksi, että kun seuraa päivittäistä juttuvirtaa, on vaikea uskoa koulutetun toimittajakunnan vilpittömyyteen ja rehellisyyteen. 

                                 ***

"Vastuullinen" valtamedia ei ole naurettavan kampanjansa yhteydessä tullut kertoneeksi, miten se määrittelee vastuullisuuden. Kenelle tai mille se on vastuussa? 

Kaunopuheisesti jotkut päätoimittajat aina silloin tällöin vakuuttavat, että heidän lehtensä on ennen kaikkea vastuussa lukijoilleen. Kun mediapooliin kuuluu myös valtiovalta, on oletettavaa, että lukijoiden joukkoon lasketaan myös ja erityisesti pääministeri, tasavallan presidentti ja oikeastaan koko yhteiskunnan valtakoneisto.

                                 ***

Valtamediassa toistellaan, että maailmalla ja Suomessakin toimii valemedioita. Yhtä lukuun ottamatta niitä ei kuitenkaan ole yksilöity, mutta valemedia-iskusanaa hokemalla tarjoillaan mielikuvaa, että olemme valheiden rankkasateen alla, mutta suureksi onneksemme turvassa tämän totuusmediamme ansiosta.

                                 ***

Helsingin Sanomat julkaisi 22.12.2018 toimittaja Ville Similän kolumnin, jossa tämä tarjosi HS:n lukijoille maailmankuvaansa. Kun Yhdysvaltain puolustusministeri James Mattis oli eronnut, Similä suri ja kauhisteli. "Mattisin kädenjälki" on Similän mukaan näkynyt Trumpin hallinnossa poikkeuksellisen selvästi. 

"Syyriassa ja Afganistanissa Trump näytti ällistyttävää kyllä tekevän melko viisaita ratkaisuja – ainakin parempia kuin edeltäjänsä Barack Obama", Similä kirjoitti ja jatkoi: 

"Obama käytännössä antoi Venäjälle, Iranille ja Bashar al-Assadille vapaat kädet tehdä Syyriassa mitä lystää. Ne käyttivät mahdollisuuden täysimääräisesti hyväkseen."

"Kun Venäjä ja Syyria Trumpin aloitettua kokeilivat rajojaan myrkkyiskulla, Trump läimäytti niitä lujaa näpeille määräämällä nopean ohjusiskun..." 

HS:n Similä siis paheksuu sitä, että Syyrian presidentti johtaa omaa maataan. Toimittaja ei myöskään tunnu tietävän, että Venäjä – päin vastoin kuin USA – on Syyriassa kutsuttuna, ei maahantunkeutujana. 

Similä esittää varmana tietona, että Venäjä ja Syyria tekivät myrkkyiskun. Aivan toisenlaisiakin tietoja on, mutta ei Similällä, jolle Trumpin määräämä ohjuskosto oli ilmeisen mieluinen toimenpide.

Similä jatkaa kertomalla, että Trump aikoo vetää amerikkalaisjoukkoja Syyriasta ja Afganistanista. 

"Ja tässä sitä taas ollaan", hän päivittelee.

"Sekä George W. Bushin 15 vuotta sitten aloittama ja liian nopeasti hylkäämä Irakin sota että 17 vuotta jatkunut Afganistanin sota säilyvät ongelmina..."

Irakin sota lopetettiin, kun noin miljoona ihmistä oli tapettu, muutama miljoona ajettu pakolaisiksi, maa romutettu, sen johtaja hirtetty. Se ei riittänyt sotaisalle HS-kolumnistille, joka juttunsa lopuksi ilmaisee ihailevansa kenraali Mattisia talvisodan hengessä. 

                                 ***

Kun presidenttiehdokas Donald Trump uutiskanava CNN:n haastattelussa rusikoi USA:n harjoittaman sotapolitiikan – mm. Irakin, Libyan ja Syyrian tuhoamisen – en huomannut Suomen valtamediassa tästä merkittävästä käänteestä pihaustakaan. 

Mielipiteiden tietoisen ohjailun lisäksi myös tietoinen vaikeneminen saattaa olla vastuutonta journalismia. 

                                 ***

Kaiken kaikkiaan mediapooli jäsenineen käy hätääntynyttä taistelua asemistaan. Kun jotkut tahot ja henkilöt ovat esimerkiksi pitäneet HS:n Aarnio-operaatiota kyseenalaisena, arvosteluun on vastattu näyttävästi. HS julkaisi 30.12.2018 komean jutun kolmesta sankaritoimittajastaan, aiheena kirja "Etusivun rikokset – Näin kovat uutiset syntyivät".

Kokosivun jutussa kauhistellaan sitä, että jopa kollegat ovat kritisoineet tapaa, jolla Aarnio-juttua on käsitelty HS:ssa, Aarnio-kirjassa ja tv-sarjassa. Ihmetelty on sitä, että nämä tähtitoimittajat ovat jo kauan ennen oikeuden ratkaisua päättäneet, että Aarnio on syyllinen.

Nyt HS esittää, että kriittisesti suhtautuneet toimittajat ovat olleet "Jari Aarnion ja muun Helsingin huumepoliisin koukussa".

"Uutta on se, että kollegat kilpailevista medioista ja jopa oman median sisältä yrittävät kampittaa ja potkia nilkkaan", jutussa kauhistellaan ja jatketaan ylevästi, että toimittajien ehdoton velvollisuus on torjua yritykset ottaa heiltä journalistista päätösvaltaa.

"Näin onneksi tapahtui (Aarnio-casessa) Yleisradiossa ja Helsingin Sanomissa: kollegojen pelotteluyritykset eivät johtaneet tavoitteeseensa."

                                 ***

Sankaritoimittajat on nyt siis nostettu arvostelun yläpuolelle. Kaikki heidän toimintaansa koskeva kritiikki on aiheetonta, paheksuttavaa, moraalitonta, tuomittavaa ja ennen kaikkea vastuutonta!

Minusta tässä HS:n asenteessa on jotain tuttua ja huolestuttavaa. Kritiikin ja itsekritiikin kieltäminen ei ihan sovi sanan- ja ilmaisuvapauden johtavaan maahan. Sehän on pikemminkin tuttua maista, joiden autoritääristä järjestelmää meillä on totuttu paheksumaan.

HS on laventanut aluettaan Julkisen sanan neuvoston tontille. Mutta sisäisesti korruptoitunut JSN pitäisikin lopettaa. Tämä median "itsesäätelyelin" on kunniallisen Pekka Hyvärisen puheenjohtajuuden jälkeen vaipunut säälittävään masturbaatioon.

Mediapooli taistelee Venäjää vastaan

Torstai 29.11.2018 klo 18.29 - Mauno Saari

MEDIAPOOLI TAISTELEE VENÄJÄÄ VASTAAN

On ihme, että Venäjä on olemassa. Napoleon pääsi joukkoineen Moskovaan asti, Hitler vain Moskovan porteille. Hädän hetkellä pappiskoulutettu Stalin turvautui Jumalaan, ja Jumala ilmeisesti auttoi.

Korruptoitunut Jeltsin avasi väylät Venäjän varallisuuden rosvoamiseen. Tämän ryöstön jälkeen vallassa on ollut Vladimir Putin. Neuvostoliiton raunioille on rakennettu hitaasti ja vaivalloisesti uusi Venäjä, jonka tuhoamista nyt yritetään kaikin voimin. 

Putin on lännen median kestoaihe. Viime vuosina hän on joutunut pilkan ja solvausten vyöryn kohteeksi kenties laajemmin ja rajummin kuin kukaan elossa oleva valtiomies koskaan. Läntisistä mediatoimijoista vain elokuvaohjaaja Oliver Stone on tuntenut vilpitöntä halua kuunnella Putinin näkemyksiä. Hänen tv-sarjansa oli hyvä ja syvä. Mutta Stone saikin sitten kuulla kunniattomuutensa.

                                            ***

Suomen tilanne on merkillinen. Arkijärki ehdottaa, että naapurin kanssa elettäisiin hyvässä sovussa. Mutta Suomi, pikkuinen postimerkki suuren Venäjän luoteisnurkassa, käyttäytyy kuin se kuuluisa pullisteleva sammakko – toruu, tuomitsee ja antaa tiukkoja ohjeita. Asetelma olisi koominen ellei se olisi traaginen.

(Tähän väliin haluan sanoa, että en ole minkään puolueen tai kuppikunnan jäsen, enkä ihaile yhtäkään suurvaltaa, en mennyttä enkä nykyistä. Suurvallat ovat monstereita, jotka tuhoaisivat itsensä ja meidät kaikki ellei niiden välillä olisi edes jonkinlaista tasapainoa. Nyt USA, Kiina, Venäjä ja kohta myös Intia muodostavat kauhun kuvion, jonka varassa pelkäävä ihmiskunta elää.)

Suomen ulkopoliittinen linja on muuttunut radikaalisti nykyisen presidenttimme aikana. Muistan hyvin, miten Mauno Koivisto suhtautui NATO:on. Torjuen, jopa vähätellen. "Mikä NATO?", hän tiuskaisi aikoinaan tv-haastattelussa.

Nyt me tiedämme "mikä NATO" on. Se on Suomen sotaliittolainen, jonka kanssa tehty sopimus takaa tilanteen tullen sen joukoille ja aseille väylän hyökätä Venäjälle. Isäntämaasopimusta on vähätelty, sanottu ettei se merkitse mitään, se on vain aiesopimus, yhteisymmärryspaperi. Olen kysynyt ennen ja kysyn nyt: – Jos sopimuksella ei ole merkitystä, miksi se tehtiin?

                                           ***

Siitä pitäen, kun Venäjä otti haltuunsa tai hoiviinsa Krimin, Suomen media on ollut pääosin venäjävihan vallassa. Pelon ja epävarmuuden lietsonnan etulinjassa ovat olleet Sanomien lehdet. Eteen työnnetty tukikohta on Ilta-Sanomat, jonka uhkakuvat, halveksunta ja iva ovat läheistä sukua 1920-1930 -lukujen ryssävihalle, "Vihan veljien" retoriikalle.

Sivuja ja sanoja ei säästetä, kun Venäjästä muovataan kuvaa aggressiivisena ja valheita suoltavana, kohta hajoavana karmeutena. Pääkirjoituksissaan IS leimaa kaiken Venäjän tiedottamisen ja uutisoinnin "valtiollisen puppugeneraattorin", "trollitehtaiden" ja "valeuutissivujen" tuottamaksi. 

Tämän "Suomen suurimman uutismedian" ilmeisenä tavoitteena on saada meidät kaikki uskomaan, että yksikään Venäjän tuottama uutinen tai tiedote ei ole totta. Ja että NATO:on tulisi liittyä mitä pikimmin. Jos olisimme virallinen jäsen, saisimme turpaan... anteeksi, turvaa.

Lehti sanoo, että "Suomen kannattaisi tehostaa valmiiksi tuotetun vastamateriaalin levitystä" ja että apua tähän työhön voisi "löytyä vaikkapa Mediapoolista".

Niinpä tietysti! 

                                                ***

Mediapooli on valtion Huoltovarmuuskeskuksen yhteydessä tai alaisuudessa toimiva liitto tai yhtymä, johon kuuluu käytännössä koko maan media. Pooli itse määrittelee tehtäväkseen "median toiminnan turvaamiseksi tarvittavan varautumistoiminnan kehittämisen ja ylläpitämisen". Hauskasti sekavan määritelmän takaa löytyy ajatus Venäjän uhkasta ja sen torjumisesta.

Mediapooli "seuraa myös informaatiovaikuttamista ja sosiaalisen median ilmiöitä", poolin kotisivut kertovat. Sivuilta löytyy poolin puheenjohtajan haastattelu, jossa hän avoimesti sanoo, että toiminnan taustalla on Krimin siirtäminen Venäjän hallintaan. 

Mediapooliin kuuluu siis "kattavasti" koko Suomen lehdistö. Kun Suomen Kuvalehti äskettäin antoi vuotuisen journalistipalkintonsa (jota olin perustamassa SK:ssa 1970-luvulla!), valinta kohdistui Ilta-Sanomien erikoistoimittaja Arja Paanaseen. Oiva valinta, jos perusteena on käytetty venäjävihan määrää. 

Mutta on syytä huomata, että Ilta-Sanomat kuuluu Mediapooliin samoin kuin Suomen Kuvalehti, joka on Otavamedian julkaisu. Otava-konsernin toimitusjohtaja Alexander Lindholm puolestaan on Mediapoolin puheenjohtaja.

Hieman sisäsiittoista palkitsemista, mutta poolissa vallitseekin yhteishenki. Lindholm kertoo, että poolissa "erityisen tärkeä on sisältöryhmä, jossa medioiden päätoimittajat tekevät yhteistyötä". 

Väitän, että tällainen toiminta on upouutta suomalaisessa mediassa, mutta myös kansainvälisesti. Niin pooli itsekin sanoo todetessaan kotisivuillaan, että tällainen yhteistyö viranomaisten kanssa on "kansainvälisesti ainutlaatuinen". Valtiolla on Huoltovarmuuskeskuksen kautta tarkkailijan, linjaajan ja kontrolloijan asema koko Suomen mediakentässä! 

Mihin unohtui median tehtävä vallan vahtikoirana? Heiluttaako häntä koiraa?

                                               ***

Mediapooli korostaa "luotettavaa tietoa", siis asiallista journalismia. Otetaan esimerkki. Kun Venäjän sotilastiedustelu GRU:n johtaja Igor Korobov kuoli, Ilta-Sanomien jutussa annettiin ymmärtää, ettei kuolema ollut luonnollinen.

Lehti käytti sanontoja: "Spekuloitiin joutuneen epäsuosioon... Käynnistyivät huhut... Oppositiomediassa kerrottujen vahvistamattomien tietojen mukaan... Korobovin epäillään viime kädessä vastanneen useista häikäilemättömistä operaatioista... GRU:n uskotaan toimineen... Agenttien on syytetty järjestelleen... Epäillyt murhayrityksen toteuttajat kyettiin yhdistämään löyhästi hajuvesipulloon, jossa myrkkyä väitetysti kuljetettiin... Neljä agenteiksi epäiltyä venäläismiestä, joiden uskottiin pyrkineen..."

Tähän asti jutussa huhuillaan ja epäillään, mutta sitten epäilykset muuttuvat faktoiksi: "Korobov oli Yhdysvaltain vaaleihin sekaantumisen vuoksi asetettu henkilökohtaisesti Yhdysvaltain pakotelistoille..."

Ilta-Sanomat monen muun suomalaisen tiedotusvälineen tavoin ottaa tuomioistuimen roolin. Minä en tiedä sekaantuiko Venäjä USA:n vaaleihin, en tiedä kuka myrkytti Skripalit tai kuka sekoitti gps-signaalit. Otan kantaa sitten, kun riippumaton tutkimus valmistuu ja riippumaton tuomioistuin tekee päätöksensä. 

Yksikään vastuullinen journalisti ei ryhdy tuomariksi. Varmojen syyllisten ilmoittaminen tekee "Vastuullista journalismia" -kampanjasta huonon vitsin.

Korobovin kuolemaa käsitelleen jutun otsikko oli: "HUHUMYLLY ENNEN KUOLEMAA." Kirjoittaja palkittu erikoistoimittaja Arja Paananen apunaan Jari Alenius.

Mediapoolin puheenjohtaja Lindholm sanoo poolin kotisivuilla: "Ylläpitääkseen uskottavuuttaan median pitää julkaista oikeaa ja tarkastettua tietoa ja laittaa kaikki selkeästi pöydälle."

Kenen pöydälle?

KESKUSTELU JA PUHUTTELU

Maanantai 19.11.2018 klo 13.38 - Mauno Saari

KESKUSTELU JA PUHUTTELU

Ulkoministeri Timo Soini lausui Helsingin Sanomille USA-vierailunsa aikana, että Venäjän kanssa "keskustellaan" gps-häirinnästä. HS-toimittaja muutti keskustelun "puhutteluksi" – Soinin sitaattina, ulkoministerin asiallista lausumaa vääristäen. 

Jonkun lehden otsikosta luin päivää myöhemmin, että kysymyksessä onkin "jämerä puhuttelu", jossa ei kuulemma kahvia ja pullaa tarjoilla.

Keskustelulla ja puhuttelulla on sisällöllinen ero. Keskustelu on vuorovaikutusta, tietojen ja käsitysten vaihtamista, kuunteluakin. Puhuttelu sen sijaan on yksisuuntainen toimi. Opettamista, läksytystä, moittimista. 

Entä "jämerä puhuttelu"? Koveneeko ääni, komennetaanko puhuteltava häpeänurkkaan, lyödäänkö karttakepillä sormille?

Suomen median kellossa on ääni viime vuosina muuttunut Venäjää koskevissa asioissa. Urho Kekkonen syytti Helsingin Sanomia aikanaan "neulanpistoista". Silloin elimme suomettuneisuuden aikaa, ja presidentti vartioi tarkasti herkkiä idänsuhteita.

Nyt venäjäjournalismissa ei neuloja tai muita pieniä ompelutarvikkeita näy. Jotkut median osat on vallannut vihainen vimma samaan aikaan, kun enimmäkseen USA-lähtöinen sotilaallinen, kaupallinen ja henkinen Venäjän saarrostus saa yhä uusia muotoja. 

Aivan, olemme osa Länttä! Hei pojat ja tytöt, sanotaan se vielä kerran, kuorossa, yksiäänisesti: "OLEMME OSA LÄNTTÄ!" 

Kun toimittajat, jotka eivät olleet vielä syntyneet Kekkosen aikana, räksyttävät Venäjälle, sen voi selittää ehkä mielistelyksi niille vanhemmille kollegoille, jotka yhä purkavat suomettumistraumojaan. 

Parempi tai ainakin täydentävä selitys on Suomen ulkopoliittisen linjan ja ajattelun selkeä muutos. Sen ilmentymiä ovat liimautuminen Natoon, jylhät sotaharjoitukset ja johtavien poliitikkojenkin suusta yhä useammin kuultavat olemme-osa-länttä -hokemat.

En malta taaskaan olla lainaamatta Paavo Haavikon todeksi muuttunutta profetiaa, "Ei. Siis kyllä" -teosta: 

"Ikään kuin me emme voisi olla rauhassa ilman sotaa tai edes sen uhkaa.

Veri on meillä veressä. Vain uhkan alla olemme turvassa, kuin pommisuojassa. 

Heikko itsetunto, huono käsitys itsestä, salassa. Hyvä näytelmä, huonot vuorosanat.

Häilyvä mieli, pieni kansa jota hiljaisuus pelottaa. Vapina kuuluu hiljaisuudessa, aseiden kalina peittää sen, ja heti tuntuu paremmalta."

"Peili kertoo, että me olemme saksalaisia, soturikansa, sisäsiittoista arjalaista rotua vastoin parempaa tietoa.

Naton avulla perimä voi monipuolistua niin että meistä tulee osa-aika-amerikkalaisia. Puuttuu vain päätös.

Se tehdään. Ei. Siis kyllä."

Haavikon kirja julkaistiin vuonna 2006. Silloin se oli ennustus, nyt tätä päivää ja hetkeä. 

Minulle on syntynyt koominen mielikuva, ihan visuaalinen: Pikkuinen Suomi ja sen pikkuiset journalistit puivat pikkuisia nyrkkejään Nato-sedän leveän selän takaa kurkistellen.

Sota vai rauha?

Keskiviikko 31.10.2018 - Mauno Saari

SOTA VAI RAUHA?

Tämä kirjoitus on pinnallinen, pelkkä hätäinen ingressi sille, mitä tahtoisin ja tahdon sanoa vähän myöhemmin. Syy on se, että olen pitänyt vuosien tauon blogeissa, ja nyt on uusi haparoiva alku.

Siirryin takaisin tähän maastoon, koska FB tuntuu syystä ja kolmannesta epämukavalta. Liikaa yhteen tai toiseen käsitykseensä hirttäytyneitä kommentoijia. Kun FB:ssä "keskustellaan", toinen osapuoli, se joka kokee joutuneensa ahdinkoon, lopettaa juttelyn yleensä näin: "Mahdotonta jatkaa, koska sinä olet niin uskovainen. On kuin ateisti ja helluntailainen yrittäisivät puhua".

Niinpä.

                                                    ***

Olen ajatellut myydä kaiken ja muuttaa johonkin liittoutumattomaan maahan. Vaihtoehtoja on kaksi, Itävalta ja Irlanti. Syy ajatuksen on yksinkertainen, kaltaiseni. En usko enää Suomen ulkopolitiikan vastuuhenkilöihin. Maa on kuljetettu kierolla, salakähmäisellä tavalla suuntaan, jossa ei odota mikään hyvä. 

Tapa, jolla presidentti Sauli Niinistö on junaullut Nato-liitoksemme, on historiallisen epämiellyttävä ja enemmänkin: vaarallinen. Risto Ryti jää tässä kakkoseksi; hänhän sentään pelasi lopulta Suomen eduksi. Kuitenkin, kaikitenkin, ehkä, todennäköisesti...

Niinistö on pitkin matkaa oman vauva-isä-koiraihminen -brändinsä luomisen ohella vakuutellut olevansa Nato-jäsenyyteen torjuvalla kannalla. Niinistön suuri kansansuosio on suureksi osaksi hänen komean ja miehisen karismansa ansiota. Olen tästä kateellinen.

Sauli Niinistön karismaa on täydentänyt kohtalo, kuten vaimon traagisen hetken kuolema, suhde Miss Suomeen, avio nuoren naisen kanssa, vauva, lumoava koira, tiuhat tolkku-kommentit, isälliset ja sympaattiset lausahdukset milloin mistäkin asiasta.

Tiedän Sauli Niinistöstä vain vähän. Mutta sen tiedon varassa voin sanoa, että ylimittaisen suosion syyt ovat aivan toisarvoisia verrattuna tasavaltamme presidentin varsinaisiin tehtäviin. Suomen tasavallan presidentin arvovalta ja suosio ei saisi rakentua viihteellisiin, Mr. Suomi -argumentteihin.

Mutta Sauli Niinistö voi luottaa kansansuosioonsa. Hänen charminsa puree eikä nokkeluudessa ole puutetta. Hän ei alistu kriitikoidensa tasolle vaan nokittaa kotona suunnitelluilla vuososanoilla. Se nähtiin Turun kirjamessuilla.

Sumuverhon takana on toteutettu ilmeisen hyvin, ajoissa ja tarkasti mietittyä suunnitelmaa.

                                                       ***

Kun mielipidetutkimukset kerta toisensa jälkeen kertovat, että aina vain suurempi osa kansasta vastustaa Natoa, on hyödytöntä yrittää sillä suunnalla. Antaa kansan tuijottaa Nato-JÄSENYYTEEN. Emme me sitä tarvitse, vaan toimivan liittosuhteen.

Toimiva liitosuhde on nyt luotu. Kun en usko Sauli Niinistön olevan toisten täydellisesti johdateltava nössö, uskon hänen olevan tämän salajuonen isä. Jos ei keksijä niin toteuttaja.

Idea on nerokas. Kansa tuijottaa gallupeita ja uskoo, että sen mielipiteellä on merkitystä. Samaan aikaan toisaalla puolustusvoimain komentaja, kenraali Lindberg, allekirjoittaa isäntämaasopimuksen, jolla Natolle avataan sen niin tahtoessa hyökkäysväylä minne tahansa, mm. Venäjälle, siten, että Suomen armeija sitoutuu kaikin tavoin auttamaan ja tukemaan offensiivia ja olemaan kokonaisuudessaan Naton komennon alla..

Isäntämaasopimus uitettiin ohi eduskunnan. Eipä sillä, että tämä nykyinen kansaneustajisto olisi edes ymmärtänyt kysyä saatikka vastustaa paperin allekirjoitusta. Mutta varma on varmaa! Niinistö & kumpp. saivat mitä tahtoivat, Naton alamaisuuden.

Presidentti on vakuuttanut useasti, että Suomen ja Venäjän suhteet ovat kunnossa. Voivat olla, jos "kunnossa" tarkoittaa, että Venäjä on itseään turvatakseen ottanut huomioon, että Suomi on nyt vihollisen leirissä.

                                             ***

Nyt olen väsynyt. Valvoin viime yönä näiden asioiden vuoksi. Ehkä huomenna panemme talon myyntiin. Kuka tietää, en minä. Ehkä Pirkko. Osta, tämä on hauska talo. 

Perusteluiksi luultavasti toteutumattomalle hankkeelle, seuraavia Viisaan Miehen ajatuksia:

"Me pääsemme historiaan sukupolvena, joka pelasi väärin itseään vastaan."

 "Tältä tuntuu kun miehittäjä tulee, vähän tyhjältä."

 "Suomi on itse itsellensä suurin uhkatekijä."

"Suurin voitto sodankäynnissä on pysyä siitä erillään."

 "On vielä mahdollista valita se ettei valita. Ei valita ennalta eikä valita jälkikäteen."

"Liittosuhteilla pieni valtio antaa suurelle liitolle option miehitykseen ja alistamiseen... Muistamme tämän sitten, kun YYA Naton kanssa on elävää elämää."

Lainaukset Paavo Haavikon viimeisestä kirjasta "EI.Siis kyllä". Kirja julkaistiin vuonna 2006.

Osa 2

Tiistai 17.5.2011 klo 17.47

Pitkästä aikaa googlaan oman nimeni. Sehän ei yleensä kannata, mutta nyt kuten jo pitemmän aikaa saan ilahtua siitä, että omien tietojeni vieressä on yhä Jukka Kemppisen "kirja-arvostelu".

Kaikki jutut nuljuista juristeista eivät ole vailla totuuspohjaa.

Mutta nyt vihdoin itse asiaan, lokikirjaan:

Lähdimme Helsingistä viime syyskuun lopulla. Siljalla Tukholmaan ja siitä mainiossa syyssäässä rantaa pitkin etelään. Tuttu reitti. Aloimme pisteyttää leiripaikkojamme, ja heti ensimmäinen sai vahvan seiskan, nimittäin Västervikin lähellä Lofthammarissa sijaitseva Tättö.

 Tättö, melkein kuin jossain Suomessa.

Vaikka kokemuksia on tuon jälkeen kertynyt, Tättö saa pitää pisteensä ihan jo luonnonkauneutensa takia. Lofthammarin kylään on 3 kilometrin fillarimatka. Sieltä löytyy ICA:n kohtuullinen kauppa, mutta ei esimerkiksi pankkiautomaattia.

Ajattelimme posotella seuraavana päivänä Tanskanmaalle saakka, mutta poikkesime kuitenkin Öölantiin. Päädyimme huonojen opasteiden avulla massiiviselle, jopa pienoiskylpylällä varustetulle campingalueelle Borgholmiin.

Lähellä oleva luonnonsuojelualue on mainio, mutta päättyy kameravalvottuun porttiin, jonka ympärillä on kauhistuttava määrä kielto- ja uhkaustauluja. Mitä portin sisäpuolella lienee?

Itse Borgholm, kuten tiedetään, on nätti ja hyvin ruotsalainen. Mutta 6 pistettä tuli vähän valjusta kokonaisuudesta, pitkin hampain nekin.

Mutta jo ensimmäinen ajopäivä Ruotsissa, toisesta puhumattakaan, toi odotetun tunteen: – Nyt olemme matkalla! Jotenkin samanlainen euforia kuin purjeveneen irrottua laiturista, tai oikeastaan täsmälleen se hetki, kun purjeet on nostettu ja tuuli täyttää ne.

Kilometrejä tulee ensimmäisinä päivinä paljon. Se on tarkoituskin, sillä lähtömme on myöhästynyt noin kuukaudella aiotusta ja alkumatkasta on kiire, sillä leirialueita suljetaan syys-lokakuun vaihteessa eikä pakkanenkaan ole kaukana selän takana.

Korsörin leiripaikka Tanskassa, sen toisen ison sillan juuressa, ei herättänyt korkeita ennakko-odotuksia. Kunhan nukkuisimme ja lähtisimme. Mutta kun saimme vaunun paikalleen ja olimme retkeilleen lähimaastoissa, pisteet nousivat. Sillan melu ei ihme ja kumma kuulu, pimeän tullen äänettömän liikenteen valot muodostivat liikkuvan ja kimaltelevan helminauhan. Ja itse siltaa on merenrantaleiristä katsoen todella vaikuttava. Pisteitä 8–.

En ole laskenut kuinka monta kertaa olen ajanut Tanskan ja pohjoisen Saksan läpi. Monta. Nyt olimme suunnitelleet pitkäksi aiottua matkaa niin, että tämä osuus mentäisiin läpi tehokkaasti. Vain Moselin laakso oli ennakolta päätetty hidastus- ja fillarointikohteeksi, ja sehän on sellaiseksi aina yhtä hieno.

Tanskan jälkeen tuttua paukuttelua Aatu-sedän aikaisia elementtiteitä pitkin. Tie on hyvä johdatus koko päivän kestäneeseen keskusteluun 1930-luvun Saksasta, fasismin noususta, sodan syistä, sodasta ja tuhosta.

Tämä taas oli mainio johdanto seuraavaan yöpaikkaan, joka löytyi hajanaiseksi ja sekavaksi muiden puutteittensa lisäksi osoittautuneesta AA:n teoksesta  Caravan & Camping Europe. Varmuuden vuoksi kerron, että tämä AA on The Automobile Association, eikä se toinen AA, joka olisi luullakseni saanut aikaan selvemmän opuksen.

Alkumatkan yritimme mennä kirjan mukaan. Niin ajoimme Hampurista kohti Hannoveria tulimme Wietzedorfiin ja Südseen camping-alueelle. Voin suositella sitä kaikille, jotka arvostavat alueen kokoa ja näköä ja ääntä. Südseessä on noin tuhat paikkaa ja löysimme oman hinkalomme kartan avulla. Suuruutta siis on. Näkö ja alueen varustus muistuttavan köyhän miehen Disneylandia, siis hyvin köyhän.

Toiseksi parasta paikassa oli ääni. Saimme valvoa koko yön. Aamuun mennessä saksalaisnuoret olivat opettaneet meille uusia taistelulauluja, vanhempiakaan unohtamatta. Rotuopit kuulostivat puhtailta. Metakka oli helvetillinen. Järjestysmiehiä alueella kyllä oli, mutta joko he pelkäsivät tai olivat myöskin isänmaallisen innon vallassa.

Kaikkein parasta oli paikan korkeaa tasoa ilmentänyt hinta. Maksoimme yöstä tuplasti keskivertotaksan, eli 36 euroa. Mutta sisältyihän siihen mahtava live-ohjelma.

Kärsimystä jakoi vieressämme tyylikäs ruotsalainen eläkepariskunta. Ennen kuin huomasimme toinen toisemme kansallisuuden, juttelimme tietysti englanniksi. Filosofoimme vähän: ­­– Maailmasta on tulossa kummallinen. Jotenkin tasapaksu. Äänekäs. Vähä-älyinen. Vaarallinen.

Vaikka uusnatsijulistusta vanhafasistisen musiikin säestyksellä tuli aamuun saakka, emme tulleet käännytetyiksi kuin  etelään johtavalle moottoritielle. Pisteitä tasan 0. 

Seuraavaksi olemme ehtineet Koblenzin lähelle ihanan Moselin maisemaan ja hyvin saksalaiseen tunnelmaan. Kylän nimi on Fachbach. Saksalaista, kaikin puolin: alueen portin pielessä on olutravintola, ulkona terassi. Isäntä on retvakka ja pulskahko, löytää hakemisen jälkeen sähkökaapin avaimen vaimon naureskellessa vieressä. ”Tätä se on tuon kanssa aina!”

Kaikki toimii, kaikki on vähän rempallaan. Mutta ei se mitään. Moselin sivuhaaran pyörätiet ovat mainioita, näkymät ja tunnelma samoin. Nyt tuntuu, että olemme jo oikeasti matkalla. 

 Aamumeditointia Moselin sivuhaaran varrella.

Seuraavana aamuna jatkamme niin tuttua ja niin sykähdyttävää jokilaaksoa kohti Trieriä. Olen aina ollut lääpälläni Reinin ja Moselin näkymiin, mutta ennen muuta tunnelmaan. En taida ohittaa Moselia vastaisuudessakaan.

Sattuman kaupalla osumme varhain iltapäivällä viinitarhojen keskellä niitylle, joka osoittautuu 24 tunnin camper-parkiksi. Jäämme siihen vaikka kilometrejä on rullattu niukasti. Mitäs siitä. Perillä kaiken aikaa. Lokakuun alun helle hellii, pyöräreitit viiniviljelmien pikkuteillä ja lähikylissä ovat muistettavia, vaikka mäkisiä. 

(No niin. Suljen lokikirjan tältä päivältä ja ryhdyn valmistamaan sisilialaista lounasta. Ulkona on 30 lämpöastetta, mutta epäilen auringon jo osuneen mittariin. Lähellä, ikivanhojen kiviaitojen ympäröimillä kedoilla aterioivat lammaslaumat. Kuorma-autot appelsiinilasteissaan ajavat hitaasti, pysähtelevät, väistelevät eläimiä hyvin kärsivällisesti ja tottuneesti.)

SISILIAAN JA TAKAISIN

Maanantai 9.5.2011 klo 16.02 - Mauno Saari

Puoli vuotta ja yksi päivä kului reissussa matkailuautolla. Joskus vuodenvaihteen tienoilla lupasin Apu-lehden kolumnissa, että vasrtaan kotisivuillani lukijoiden kysymyksiin ja että kerron havainnoista ja kokemuksista reitillä Suomi-Sisilia-Suomi erityisesti karavaanareita ajatellen.

Mutta ensin täytyy merkitä muistiin miltä paluu kotimaahan tuntui. Lyhyesti sanottuna se tuntui samalta kuin aina ennenkin pidemmän poissaolon jälkeen. Suomi on itsestään epävarma umpiperä, me suomalaiset ihan maamme näköisiä, huonoa itsetuntoa ja itsetuntemusta peitteleviä jörryköitä ja/tai uhoajia.

Ei siinä mitään. Jollain perverssillä tavalla tätä silti rakastaa halusi tai ei. Luonnollinen selitys kotiinpalun herkkyydelle on tietysti se, että olen itse suomalainen. Muutamassa kuukaudessa ehdin imeytyä toisenlaiseen henkeen ja elämänmenoon kuitenkin sen verrtan, että Travemünde-Helsinki -laivamatkalla näin näköä iskeytynyt suomalaisuus tuntui. Onko tämä töykeys, puhumattomuus, jäykkyys, byrokraattisuus ja tinkimätön ilmeettömyys totta!

Juu, joo, on se. 

Avasimme Helsingissä postin ja painelimme saman tien vielä tuhat kilometriä eteenpäin, Muonioon ja Pallakselle. Siellähän ihme tapahtuu aina. Huomaan ilon ja keveän olon nousevan pinnalle jostain atavistisesta syvyydestä. Vaellamme, ihmettelemme luonnon ääniä eli tunturilakien hiljaisuudeen täydellisyyttä. Ajelemme potkukelkalla Muoniojoen reunuksia. Keskiuomassa koski työntelee ja pinoaa jäätelejä, mutta laavulla pienen niemen nokassa on melkein kesä.

Muutamaa päivää myöhemmin olemme asettuneet ystävämme Oiva Arvolan pihamaalle Rovaniemen lähelle Ounasjoen rantatörmälle. Juuri kun tämä Kampsuherran valtakunnan perustaja ja päämies on ehtinyt päivitellä, ettei jäiden lähdöstä taida tulla mitään - aikovat sulaa paikalleen - väkevän virran valkea kuori nytkähtää liikkeelle. Saamme seurata auringonlaskuun saakka valtaisaa näytelmää ja kuunnella miljoonien ksylofonien, triangeleitten, vaskien, urkujen ja tiukujen sinfoniaa.

Vedet tahtoivat tulla silmiin. Muistan, että edellisen kerran katselin suuren virran keväistä voimannäytettä yli viisikymmentä vuotta sitten! Silloin seisoin Torniojoen rannalla Suensaarta vastapäätä kainaloita myöten märkänä. Olimme serkkujeni kanssa seikkailleet monien metrien korkuisten jääroukkioiden päällä vaaran suuruutta ymmärtämättä. Yksi ja toinen oli luiskahtanut veden varaan, mutta kumma kyllä ketään ei voimakas virta imaissut jäiden alle.

Lapin luonto saattaa olla tappavan ankara, mutta sen muodot ovat lempeitä. Vain sieltä täältä löytää vuorisotomaista jylhyyttä. Korkeuserot ovat vähäiset. Saattaisi kysyä mitä ihmettä vaikkapa sveitsiläiset ja italialiset voivat löytää täältä. Vastauksen antaa keskieurooppalainen perhe, joka oli tullut Muonioon asettuneen sukulaisensa luokse pariksi viikoksi. He eivät, varsinkaan lapset, haluaisi lähteä takaisin kotiin. He sanovat, että kaikki "tämä" on satua tai sitten taivas.

On Suomi kumma maa.

Lue lisää »

Loistava kustantaja lähtee jonnekin

Keskiviikko 3.3.2010 klo 21.45

Päivän uutinen on Leena Majander-Reenpään lähtö Otavasta. Samasta ovesta poistuu myös miehensä Antti, joka tosin jää hallitukseen. 

Suuret organisaatiot eivät yhtä miestä tai naista kaipaa. Tyhjiö täyttyy humahtamalla. Mutta Leenan kohdalla humahtaminen saattaa kestää.

Puhuimme ja suunnittelimme vuosien ja oikeastaan vuosikymmenten aikana paljon kaikenlaista, mutta yhdessä teimme varsinaisesti vain yhden kirjan, tämän Haavikko-nimisen miehen. Pitkän ja paikoin agenttikertomusta muistuttavan prosessin aikana veri punnittiin.

Leena on loistava kustantaja: nopea, satavarman luotettava, rohkea ja herkkävaistoinen, alta puolen sanan olennaisen käsittävä. Älykkyyttä voi ylistää, mutta tämän naisen kohdalla ennen kaikkea tunneälyä. Niin, ja taistelutahtoa silloin, kun asia on taistelemisen arvoinen.

Mielenkiintoista on nähdä missä ja mitä hän seuraavaksi tekee. Aika on alalla sellainen, että töitä riittää näkijälle ja tekijälle. Menipä Leena mihin tahansa, kirjailijoita on ovea raaputtamassa.

Yksi ystävä ehti jo kysyä, liittyykö uutinen jotenkin minun kirjaani, poltteleeko Haavikko yhä Otavassa. No ei sentään. Vanhemmat Reenpäät ovat olleet kirjaan tyytyväisiä etu- ja jälkikäteen. Syystäkin, sanoo tekijä. Hymiö.

Haavikko voi silti vähän poltella. Paavolle paluu "kotiin" Otavaan oli elämän loppupuolen suurin ja onnellisin tapahtuma. Hän tahtoi tulla takaisin kirjailijana, ihmisenä, otavalaisena kaikkine teoksinensa, koko siihenastisen tuotantonsa kanssa. Suuri sovintolounas oli liikuttava tilaisuus, samoin vuoden 2007 takkatuli-ilta, jonka kunniaviras paluumuuttaja oli.

Paavo teki Leenan kanssa jo suunnitelmaa tuotantonsa uudelleenjulkaisuohjelmaksi. Kaikki oli hyvin, uusi kirjakin viittä vaille valmis. Kaikesta oli sovittu, mutta papereita ei allekirjoitettu. Se oli timantikauppaa, itsestään selvä asia, molemminpuolinen ilo ja tahto.

Ei ollut kysymys rahasta kummallakaan puolella. Ei rahasta vaan elämästä.

Paavo Haavikon tämän tahtotilan tiesi moni. Hän puhui siitä minulle, vaimolleni, puolisolleen Ritvalle, eräälle ystävälleen ja tietysti Leenalle. Yhdessä ja erikseen.

Voi sanoa, että Haavikon kuoleman jälkeen tämä hänen tärkein tahtonsa jätettiin toteuttamatta häpeällisellä tavalla, kun julkaisuoikeudet siirrettiin WSOY:lle, kostoksi Otavan julkaisemasta elämäkerrasta. Mitä kunniattomuudesta ajan kuluessa seuraa, vai seuraako mitään, se jää nähtäväksi. 

Kirjailijaliitto ja sananvapaus

Tiistai 2.3.2010 klo 18.32

Tänään tuli jäsenkirje Suomen kirjailijaliitolta. Siinä kerrottiin, että liiton toiminnanjohtaja Päivi Liedes jää tänä keväänä eläkkeelle. On onnittelujen ja tositarinan paikka! 

Haastattelin Haavikko-kirjaani varten hauskoja muistojaan kertovan naisen. Sovin, että hän tarkistaa osuutensa, tulee sitä varten maalta Helsinkiin tiettynä torstaina. Ei tullut, ja kun soitin saadakseni asian hoidetuksi, hän ilmoitti joutuneensa ”hyvin ristiriitaisiin ajatuksiin” kirjani suhteen. Hänet oli saanut ahdistumaan toiminnanjohtaja Liedes, hyvä ystävä kuulemma. 

Jouduin sensuroimaan käsikirjoitusta, kiitos toiminnanjohtajan, joka lukematta käsikirjoitusta pystyi ennakoimaan sen sisällön turmiollisuuden ja käännyttämään haastatellun. 

Tätä ennen liiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis oli kieltäytynyt haastattelusta. Kerroin haluavani kuulla häneltä Paavo Haavikon ja Pentti Saarikosken suhteista. Varis meilasi, että ”taustalla on sellaisia ristiriitoja, että pidän parempana pysyä koko asiasta sivussa”. Hänkään ei voinut tietää kirjan sisällöstä mitään, koska en ollut sitä vielä kirjoittanut. 

Heikki Haavikon ja Jukka Kemppisen pontevaan kampanjaan kirjan tekemistä ja julkaisemista vastaan oli saatu siis mukaan Suomen kirjailijaliiton kaksi johtavaa henkilöä. Ei huono suoritus, kun ottaa huomioon sen mikä on ilmoitettu liiton tehtäväksi ja tarkoitukseksi: 

”Kirjailijaliiton tarkoituksena on toimia eri puolilla maata ja maailmaa ammattiaan harjoittavien jäsentensä yhdyssiteenä, valvoa ja kehittää kirjailijoiden taiteellisia, ammatillisia ja taloudellisia etuja sekä edistää suomalaista kirjallisuutta”, kuuluu määritelmä. 

Liitto toteuttaa tarkoitustaan ilmoituksensa mukaan mm. ”puolustamalla sanan- ja julkaisemisen vapautta ja muita kirjailijatyön perustana olevia oikeuksia”. 

Heikki Haavikko yritti ensin vaikeuttaa kirjan tekemistä, sitten estää sen julkaisemisen käräjäoikeudessa. Hänen ”oikeudelliseksi avustajakseen” ilmoittautui Jukka Kemppinen, joka koetti aikaisemmin tehdä Otavan kanssa vaihtokauppaa: - Hän edesauttaisi Paavo Haavikon tuotannon julkaisuoikeuksien kokoamista Otavalle, jos tätä ”Saaren kirjaa” ei julkaista. Otava ei tällaiseen suostunut. 

Kun tieto haasteesta käräjille tuli julki, odotin liiton reagoivan. Sehän on nimenomaan kirjailijoiden liitto, ja nyt kustantaja Heikki Haavikko yrittää rajoittaa sanan- ja julkaisemisen vapautta, koska ei ole saanut ennakkotarkastaa käsikirjoitusta. Ilmoittaahan liitto toteuttavansa tarkoitustaan myös ”antamalla lausuntoja”. Ajattelin, että nyt voisi olla lausunnon paikka.

Lopulta tulin tulokseen, että liittoni varmasti toimii jollain toisella tavalla, taustalla. Siinä olin oikeassa.

Paha on olemassa

Maanantai 1.3.2010 klo 12.26

Paha on olemassa. Sisältä lahonneita ihmisiä on vältettävä mahdollisuuksien mukaan. Tämän neuvon annan itselleni ja muille. Psykopaattisen vihan kohteeksi voi joutua, mutta psykopaatin kanssa on turha ryhtyä väittelyyn. Kun viha on vääntyneen mielen tuottamaa, se ei asetu argumenteilla vaan elää itse luomassaan todellisuudessa, taistelee "asiansa" puolesta mytomaanisesti valehdellen.

Jokin aika sitten kävimme Pirkon kanssa pikapikaa Zürichissä. Arno Gruen, maailmankuulu psykoanalyytikko visiteerasi luonamme Helsingissä vaimonsa Simonen kanssa lokakuussa. Saimme nyt jatkaa keskustelua ja ennen kaikkea kuuntelemista heidän luonaan. 

Arno Gruen on ennen kaikkea rauhan mies. Hänellä on perspektiiviä. Sisikuntani värähteli, kun mies kertoi arkielämästä 1930-luvun Saksassa natsien nousuhuuman silminnäkijänä. Arno selvisi hengissä, perhe pakeni Yhdysvaltoihin. Siellä Gruen opiskeli ja loi ensimmäisen uransa, ystävystyi syvästi kirjailija Henry Millerin kanssa ja valoi pohjan omalle ajattelulleen, jonka ydin on sodan ja väkivallan vastustaminen ihmismieltä tutkimalla.

- Sotien välitön syy on se, että monet maailman johtajat ovat mieleltään häiriintyneitä, Gruen sanoo keittiönsä pöydän ääressä. 

- Sotia sytyttävät johtajat ovat tunneköyhiä vallankäyttäjiä, ihmisiä jotka ovat kyvyttömiä eläytymään. Heissä on psykopaattisia piirteitä.

Psykopaatit vallassa! Ihmiset, joiden kanssa ei kannata väitellä, koska he ovat aina oikeassa vaikka olisivat miten täydellisesti hakoteillä. Gruen opettaa, että psykopaatti on pahimmillaan loistava manipuloija. Oman todellisuutensa lumoaja kykenee lumoamaan myös muita ihmisiä. 

Arno Gruen panee toivonsa nuoriin. Hän on vanha mies, joka näkee oireita siitä että sotia ja väkivaltaa aiheuttava propaganda ei enää uppoa. Nuoret osaavat ja jaksavat kysyä ja epäillä - ja ajatella itse.

Ihmettelen tätä ikämiehen optimismia. Gruen perustelee: - Joka luopuu unelmastaan, luopuu elämästään! Hänen unelmansa on maailma ilman sotaa.

Se ei tarkoita todellisuuden kieltämistä: Paha on olemassa, kokemuksia narsistisista psykopaateista ei tarvitse hakea valtiosaleista saakka. Näin on ja sen ymmärtäminen on hyödyllistä.

Haavikko ja vanhuus

Tiistai 23.2.2010 klo 13.23 - Mauno Saari

En tiedä vielä mitään bloggailusta, ja nettiin menen googlaamaan varovasti kuin yrittäisin poimia kukan käärmeenpesästä. On varjeltava mieltänsä tässä maailmassa, jossa totuus ja valhe ovat samanarvoisia.

”Negatiivisuutta ei pidä tilata”, sanoi Paavo Haavikko usein. Ei todellakaan, sitä tulee tilaamatta varsinkin, jos yrittää välttää mielistelyä, mukautumista suosion tavoitteluun. Siihen Haavikko ei taipunut koskaan. Hinta taipumattomuudesta oli kova. Sanoin joskus hänelle, että hän taiteilee tahallaan kestokykynsä rajalla. – En tahallani, mutta tietoisesti, hän vastasi.

Viimeisten vuosien aikana minun osakseni tuli yhä useammin kiskoa miestä ylös masennuksen montusta. Nämä keskustelut olivat joskus raskaita, koska aina ei oma mielenikään ollut euforinen. Olin kuitenkin oppinut reseptit. Vaikka Haavikko tappeli koko elämänsä ajan riippumattomuutensa puolesta niin että oli valmis ilman epäröintiä uhraamaan mitä tahansa säilyttääkseen ajattelemisen ja tekemisen vapauden, hän ei ollut tunnoton teflonmies. Päinvastoin. Pienikin julkinen töytäisy sattui, mutta voiman vuosina iskut eivät aiheuttaneet masennusta vaan raivokkaita vastaiskuja, ”sakeita” tekstejä.

Voiman aika päättyi vuonna 2001 ajokortin menetykseen. Silmänpohjan rappeuma oli heikentänyt näköä. Kun ajokorttia ei enää uusittu, Haavikko soitti ja puheli ensin niitänäitä. Mutta ääni tuli kaukaa kaivon pohjalta, ohuena ja valittavana. Lopulta hän sai kerrotuksi, että ”nyt alkoi vanhuus”.  

(Tähän väliin: - Kiitos palautteesta. Blogin ensimmäistä juttua ei kovin moni ole lukenut, mutta ainakin kaksi aktiivista. ”Antti” ihmettee miksi käsittelin kirjassani ”tätä nuljua juristia silkkihansikkain”. Nulju on mainiolta kuulostava sana, mutta en ihan tiedä mitä Antti sillä tarkoittaa. Tornionjoen uittopaikoilla, kuten Hellälässä, oli nuljuja eli märkiä ja liukkaita puomeja, joiden päällä me kläpit taiteilimme henkemme kaupalla. Ehkä nulju tarkoittaa jotain limaista ja liukasta. Mutta vastaus: Tein kirjan Haavikosta, en tästä juristista.

”Prosperos” puolestaan väittää, että myös netissä on paljon lukutaitoisia ja lähettää esimerkkejä kehuista. Kiitos. Kuten sanoin, en pengo nettiä, joten esimerkiksi ”Brantbergin” (joulukuinen) blogi on mennyt ohi, samoin Kirkkonummen kylälehden ylistys ja Pohjolan Sanomien kritiikki. Viimeksi mainittu tuntuu suorastaan palkitsevalta, sillä Hannu Sarrala on nähnyt lukemisen vaivan.

”Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen”, Haavikko on sanonut. Puhuimme tästä usein: - En halua, että minun kirjoituksiani tekstitetään, Haavikko tokaisi. Kirjoittaminen on ajattelemista. Hyvä kirjoitus haastaa lukijansa ajattelemaan. Palkintona lukemisen vaivannäöstä hyvä teksti tarjoaa tunnekokemuksia ja lukijan omia oivalluksia, sellaisiakin päätelmiä, joita kirjoittaja ei ole tiennyt tarkoittaneensa. Hyvä kirjoitus ei etsi suosiota. Hyvä kirjoittaja altistuu myös vihalle, joka saattaa saada psykopaattisia piirteitä. Paavo Haavikko oli kirjoittajana tästä paras tuntemani esimerkki.)

Ajokortti oli jotenkin korostuneesti Haavikolle miehuustodistus. Hän sanoi tulleensa pysäytetyksi valtatielle. Takaa tulee täyttä vauhtia nyt se, jota me kaikki pakenemme.

Keskustelujen sävy muuttui entistä henkilökohtaisemmaksi. Haavikko sanoi käyttävänsä minua nyt ”röyhkeästi” terapeuttinaan. Hän tarvitsi apua vainoharhaisuuden torjumiseen. Vihollisia oli yhä enemmän eri puolilla. Hän kiitti nauraen ”hyvästä hoidosta”, kun kysyin, että ”millä perkeleen perusteella sinä luulet, että kaikki maailman ohjukset on suunnattu Juholaan?”

Vuonna 2005 tilanne muuttui. Haavikko sai paremman terapeutin psykiatrista, joka nykyisin on puolisoni. Tapailimme silloin tällöin kolmisin. Tuli tavaksi, että juttelun jossain vaiheessa Haavikko toivoi voivansa puhua  ”henkilääkärin” kanssa. Poistuin tupakoimaan tai tutkimaan Juholan pihapiiriä.

Nyt ollaan herkällä alueella! Perikunnalle tämä ”henkilääkäri” on ollut ihan juridinen asia. Ei ole muka käsitetty tuon tituleerauksen sisältöä. Kysymys ei ollut lääkäri-potilas-suhteesta vaan lääkäriystävästä, joka toi edes vähän turvallisuuden tunnetta monisairaalle miehelle. Apua ei tyrkytetty, sitä pyydettiin tihenevästi. Ja kun elettiin vuoden 2007 syksyä, ”henkilääkäri” järjesti kotikäynnille toisen lääkärin, kardiologin, sai koolle hoitoa koordinoivan neuvottelun, jossa vastuu tuli Helsingin kotisairaanhoidolle.

Lopputulos neuvottelusta on kokonaan toinen juttu. ”Perikunta” romutti suuren osan neuvonpidossa sovituista järjestelyistä. Tästäkin vaiheesta kerron kirjassani, tosin hiukan himmeästi sillä korpit kuuntelivat. Ainakin kaksi juristia istui olkapääni takana odottaen virhelyöntiä.

Mutta pari vuotta ennen tuota vaihetta puhelin soi monesti iltaisin. Kirjoja, kirjoittamista ja maailmantilaa koskeneen juttelumme lopuksi Haavikko kysyi kuin ujostellen, voisiko hän ”vaihtaa pari sanaa henkilääkärin kanssa”. Hitaita sanoja ne pari, niiden sanominen saattoi kestää puoli tuntia tai kauemminkin. Olin iloinen heidän ystävyydestään, koska se tuntui puolin ja toisin syvältä ja ravitsevalta.

Haavikko-niminen mies

Maanantai 22.2.2010 klo 10.45 - Mauno Saari