Tällaista se on. Huomaan, että olen aloittanut kotisivuille tarkoitetun matkapäiväkirjan siirtämisen paperisesta lokikirjasta koneelle jo viime tammikuussa. Ja nyt on kohta keskikesä. Aika rientää joka päivä nopeammin kuin eilen!

Mutta nyt on vihdoin aika täyttää lupaus. Julkaisen matkapäiväkirjaa pala palalta. Tässä ensimmäinen viipale

Osa 1

 

 Pirkko ja Coral lähdössä Helsingistä Tukholmaan 28.09.2010.

 

 

 

 

 

Kirjoitan tätä tammikuun 28. päivänä Sisiliassa. Navigaattorin mielestä olen 5,9 kilometrin päässä Syrakusan eli Siracusan keskustasta. Linnuntietä tähän 2745 vuotta sitten perustettuun kaupunkiin on ehkäpä nelisen kilometriä.

Istun matkailuauton olohuoneessa, ulkona on 24 astetta lämpöä, taivaalla jokunen pilvenhoso. Etna on sauhutellut niin, että parisen viikkoa sitten pääsi jopa kansainvälisiin uutisiin. Silloin saatoimme Pirkon kanssa katsella miten lumihuipun keskeltä nouseva tumma patsas levisi Katanian suuntaan ja seuraavana päivänä länteen kohti vuoristoa.

Olemme olleet matkalla syyskuun 28. päivästä lähtien. Tänään juuri alkoi viides kuukausi leirielämää. Kolme kuukautta on mennyt Sisiliaa risteillessä. Ehkäpä viikon kahden kuluttua menemme lautalla Messinan salmen ylitse takaisin mantereelle.

Vähäisillä latinan oppitunneilla ehdin saada tietooni että ”Sicilia est insula”, mutta täkäläisten mielestä se ei pidä paikkaansa. Yltiösisilialaiset ainakin kutsuvat saarta mantereeksi. No, vettä on ympärillä joka puolella, Välimeri, Tyrreanmeri ja Joonianmeri, mutta historia puolustaa mannerkäsitystä väkevästi. Kirjoitin johonkin lehteen, että täällä oli korkealle kehittynyt kulttuuri jo silloin, kun me suomalaiset yritimme keksiä kirvestä. Senkin minulle täällä kerrotun ajatuksen kirjoitin, että sisilialaisten merkillinen luonne johtuu historiasta, siitä että tänne on purjehtinut vuosituhanten aikana ihmisiä kaikista suunnista, joista tuulee. Muukalaiselle tulos on hämmentävä varsinkin, kun sitä vertaa ennakkoluuloihinsa eli mielikuviin raa´asta, mafian hallitsemasta elämästä.

Eräänä lauantai-iltana kävelin yksikseni pitkin Finalen pienen kaupungin katuja ja kujia Sisilian pohjoisrannikolla. Istuskelin baareissa ja puistossa, katselin ja kuuntelin. Nuorta väkeä oli liikkeellä paljon. Meno oli saman sorttista kuin suomalaisissa maalaispaikoissa, mutta kaikki oli silti toisin. En nähnyt ainuttakaan juopunutta, en yhtään nuorta tai vanhempaa heilumassa pullon kanssa, ei ainuttakaan kuseksimassa porttikäytässä, en ensimmäistäkään tappelua. Ei ainuttakaan Kassi-Almaa tai pultsaria Finalessa mutta ei myöskään missään muualla Sisiliassa näiden kolmen kuukauden aikana. Ai niin, on vähän tarkennettava. Olen nähnyt täällä kolme humalaista henkilöä: kaksi ruotsalaista ja yhden tanskalaisen.

En minä täällä raittiusseuraa edusta eikä tämä siis ole alkoholin kauhistelua vaan puhdasta ällistelyä. Eikös me Suomessa hoeta kuinka kansa pitää opettaa eurooppalaisille juomatavoille. Sisilia on Euroopassa ja kelpaisi malliksi. 

Palasin takaisin leiriini ja kyselin iäkkäältä sisilialaismieheltä, että millaisia te oikein olette, mitä ihmiset täällä tekevät lauantai-iltaisin. Hän nosteli hartioitaan ja kulmakarvojaan ja sanoi sitten: ”Me olemme tyyntä väkeä.” Puhuimme englantia ja hän käytti sanaa calm.  (Ei siis cool, joka olisi vähän eri asia.)

Olemme koettaneet pitää kontaktit Suomeen rajallisina. Matkustamisen yksi idea on olla poissa. Loma Suomen ilmapiiristä on tullut tarpeeseen eikä se onnistuisi ilman tietyn asteista medialakkoa tai radiohiljaisuutta.

Ihan se ei ole pitänyt. Harmonikkataiteilija Pedro Hietanen sai selville yhteystiedot vaivaa nähden ja soitti Haavikko-kirjaa kiitelläkseen, kun olin huollattamassa tätä ajopeliä Ragusan Fiat-keskuksessa. Emme ole Pedron kanssa sen kummempia tuttuja. Yhden ainoan kerran ennen tätä puhuimme puhelimessa ja sain arvokkaita neuvoja haitariasioissa: olin suunnitellut ottaa oman soittimeni matkalle mukaan ja viedä sen viritettäväksi Castelfidardoon, jossa satavuotias, maineikas Borsinin tehdas tehdas yhä toimii. (Niin sitten teinkin, ja ilokseni neljännen tai viidennen polven harmonikkamestari Carlo Borsini suoritti virityksen. Nyt yli 30-vuotiaan pelin musette soi nyt paremmin kuin koskaan.)

Pedro on borsinimiehiä vaikka soittaa myös Giuliettia - huippuammattilainen, jota näköjään arvostetaan Castelfidardossakin. Minä räplään kurttua vain sen mikä hatusta lähtee. Mutta harmonikka yhdistää. Joten kiitos kiittämästä ja neuvoista, Pedro.

On myös kiitettävä hyvin montaa muuta, jotka ovat eri tavoin saaneet kirjakehunsa ja rohkaisunsa perille. Kun Pirkko käväisi välillä Suomessa ja toi säkillisen postia, joukossa oli viestejä, joilla pärjää ensi syksyyn asti.

Siitä puheen ollen mukanamme on keskeinen osa Paavo Haavikon tuotantoa. Aamuhartauksiksi olemme lukeneet hänen runojaan ja aforistisia sarjojaan. Olemme lähellä Haavikolle rakkaan Bysantin maita, itse asiassa hyvinkin sen vaikutuspiirissä, ja toisinaan olen tuntenut mestarin läsnäolon väkevästi. Yhtenä sellaisena päivänä soitimme Ritva Haavikolle ja nautimme kovasti pitkästä ja antoisasta keskustelusta.