Yhteystiedot

Mauno Saari




mauno.saari@gmail.com

Blogin arkisto

Uusimmat kommentit

FACEBOOKIN PÄIVITYKSIÄSeppo Ruottu  14.10.2022 18.30
FACEBOOKIN PÄIVITYKSIÄMartti Issakainen  14.9.2022 19.02
FACEBOOKIN PÄIVITYKSIÄTeemu  13.9.2022 16.58
FACEBOOKIN PÄIVITYKSIÄYksi miljoonista kansalaisista, joiden mielipidettä ei edes kysytty  11.9.2022 20.49
FACEBOOKIN PÄIVITYKSIÄJK  11.9.2022 4.33

Uusimmat kirjoitukset

Kävijälaskuri

Käyntejä kotisivuilla:723298 kpl

fb, valitut palat 2

Maanantai 29.8.2022 klo 22.34 - Mauno Saari

Se iso kuva? USA on vuosikymmeniä kertonut, että Venäjä on sen vihollinen. Se tukee ja pitkittää valtavilla asetoimituksilla Ukrainaa päämääränään "Venäjän heikentäminen". Niinistö & kumpp. on vienyt Suomen USA/Naton apulaiseksi tätä strategiaa toteuttamaan vaarantaen olemassaolomme.


Käsi ylös, jos uskot USA/Naton hyviin tarkoitusperiin – turvallisuuden lisäämiseen ja Naton jäsenmaiden suojaamiseen.


Olen sitä mieltä, että USA/Nato viis veisaa Ukrainan, Suomen tai minkään muun maan turvallisuudesta. Historia todistaa sen järeästi ja aukottomasti. USA:n pelastamien eli tuhoamien valtioiden lista on pitkä. Sen tappamia ihmisiä on miljoonia.


Yksikään suurvalta ei ole synnitön. Ne kaikki potevat samaa suuruustautia. Mutta Yhdysvallat on näistä pedoista pahin. Se selittää kaikki ryöstö- ja tapporetkensä kansallisella turvallisuudella, jota kukaan ei uhkaa, paitsi se itse.

***

Propagandaan on vastattava propagandan omin keinoin. On toistettava, toistettava ja toistettava perusasioita!

– Kuka aloittikaan aseellisen toiminnan v. 2014?

– Kiovan hallinto on tappanut tuhansia ja tuhansia omia kansalaisiaan 8 vuoden ajan Itä-Ukrainassa.

– Kiovan hallinto poisti kansalaisoikeudet itä-ukrainalaisilta. Venäjän kielen käyttö kiellettiin, koulutus lopetettiin, omankielinen media lopetettiin, eläkkeiden maksu katkaistiin jne..

– USA/CIA valmisteli ja antoi tuen "kansannousulle" eli vallankaappaukselle; Maidanin tapahtumat 2014.

– Odessassa natsijoukkiot tuhopolttivat ammattiyhdistysten rakennuksen ihmisineen, estivät näiden "torakoiden" pelastautumisyritykset.

– Suomi tukee Kiovan hallintoa, joka paraikaa pommittaa Euroopan suurinta ydinvoimalaa, harrastaa siis ydinterroria.

– Me suomalaiset maksamme erittäin kovan hinnan Venäjälle asetetuista pakotteista. Voi olla että sadat tuhannet perheet ajautuvat maksukyvyttömyyteen.

– Nato-jäsenyys on Suomelle olemassaoloa uhkaava kysymys. Jos se toteutuu, Venäjä toimii. Se ei kertakaikkiaan voi sallia tilannetta, jossa sille elintärkeät Pietari ja Kuolan niemimaa ovat Naton ohjusten ja jopa tykkien ulottuvilla.

– Suomen valtionjohto käytti Ukrainan sotaa verukkeena Nato-hakemukselle. Suomen turvallisuustilanne ei muuttunut Ukrainan vuoksi mitenkään muutoin kuin propagandassa.

– Olemme eläneet hyvässä sovussa Venäjän kanssa vuosikymmenet. Venäjä ei ole tänä rauhan aikana uhannut meitä millään tavalla. Nyt välit on tuhottu presidentin ja pääministerin johtamalla vihapuheella perusteellisesti.

Jatkakaa luetteloa, ja toistakaa, toistakaa, toistakaa! Sanoinko jo, toistakaa!

On järkyttävää, miten hyvin median ja poliittisen johtomme aivopesukone on toiminut. Nyt on menossa linkous täysin kierroksin.

On jaksettava esittää selkeitä ja tosia argumentteja nykymenoa ja Nato-jäsenyyttä vastaan. Se on isänmaallista ja kansalaisvelvollisuus!

***

Yhtäkkiä Ukrainan sota menetti ykkösuutisen paikan. Katsoin lehtiä: HS, IS, Aamulehti, Turun Sanomat, Keskisuomalainen, Ilkka-Pohjalainen... Missä "Venäjän hyökkäys"? Sisäsivuilla, pienenä ja himmeänä.
Tämä on valtava sattuma, yhtä todennäköinen kuin jos saisi kaksi loton päävoittoa yhdellä rivillä.
Sattumia sattuu. Jos joku ajattelee, että Mediapoolilla on osuutta asiaan, hän saa niin ajatella. Tärkeää on miettiä, mihin tällä sattumalla tähdätään. (29.8.2022)

***

Minua ei vähääkään kiinnosta pääministerin ikä tai sukupuoli. Sanna marin on 36-vuotias, se on sopiva ikä. Hän on nainen, se on hyvä sukupuoli.
Minua kiinnostaa se, mitä hän on saanut aikaan. Tärkein aikaansaannos on negatiiviseksi hurmokseksi yltynyt presidentti Putinin henkilöitynyt venäjäviha.
On kauhistuttavaa, että monet järkevinä tunnetut ihmiset ovat niin tunnekuohun vallassa, etteivät alkeelliset ja itsestään selvätkään tosiasiat läpäise heidän torjuntaansa.
Mistä löytyy jarru tälle psykoosille, kun maan johtavat poliitikot vain yllyttävät tunnemyrskyä? Pelkään että ei mistään, paitsi sodasta.

***


Vähän vielä Paavo Haavikkoa ärsykkeeksi ajatuksille:


"Ajatellaan, että me rakastaisimme venäläisiä, Venäjää. Emme siis epäilisi ja vihaisi vaan rakastaisimme kuin isoa veljeä.


Mahdotonta, tällä politiikalla, tällä luonteella.


Jonain vuosituhantena se voi olla totta."


"Suomella on sotavaje. On puute sodassta. Takana oleva sota ei ole edessä. Eikä edessä oleva sota takana.
Niin kuin me kaipaisimme sotaa, taistelua. Todistaaksemme taas jotakin, jonkun hämärän ja muinaisen asian. Atavistisen tunteen.


Rauha on meille vieras, tuttu kyllä mutta tulokas. Me emme sitä osaa."

***

Sain sähköpostia. Sanottiin, etttä olen jälkiviisas ja myöhäisherännyt. Että olen ollut oikeistiolehtien päätoimittaja ja siis oikeistolainen.


No, kun Suomen Kuvalehti pelastettiin varmalta kuolemalta, se onnistui paljolti siksi, että tein siitä "vasemmistolaisen", eli vapaan ja läpihengittävän. Kun panin Arvo Salon kanteen, noin 400 vaasalaista everstinleskeä peruutti tilauksen. Mutta uusia tuli monin verroin. (Tämän olen kertonut ennenkin, sori toistosta.)


Jos ihmisen ajatukset eivät muutu 70 vuodessa, niitä ei ole ollutkaan. Mutta sodan kysymyksessä minun linjani on aina ollut yksi ja sama: sodan pelko.


Vuonna 1981 Otava julkaisi runokokoelmani "Olen yöllä kuunnellut". Siinä on tällaisia säkeitä:


"Meitä talutetaan kylmään veteen.
Meitä totutetaan sodan hengitykseen.
Syvyyteen ja rytmiin.


Pahinta siinä on ettei ole kuin sisäänhengitys.
Voi olla että enimmäkseen kaikki tapahtuu vaistonvaraisesti.
Mutta sattumien sattuminen ei paranna vaan pahentaa.
Se ei tarkoita etteikö tietty tärkeä osa informaatiota
ole hyvin tarkoituksellista ja hienoa.


Ovatko kertausharjoitukset Suomessa lisääntyneet tai
tehostuneet?
Joku sen tietää.


Luen Helsingin Sanomista taas jutun YYA-sopimuksen tulkinnoista.
Lehti onkin ahkeroinut sotajutuilla. Taitavilla rauhallisilla
tasapainoisilla. Luottamusta herättävillä.
Se sondeeraa aikaansa, hyvä lehti, tulevaisuutta.
Vapisuttaa...


...Yhdessä ainoassa lehdessä kaksi valtavaa juttua
sotaharjoituksista. Suomen ja muun maan.
Edellisenä iltana katsoin samaa aihetta televisiosta.
Suomen armeija jyllää.


Isottelemme rauhantahtoisella puolustusvalmiudella.
Kalisuttelemme rauhantahtoamme.
Minä kuuntelen kenraalin esitelmää armeijamme
suorituskyvystä.
Joka on "parempi kuin pessimistit uskovat".
Se on jo tosi hirveätä.
Se ylittää kaikkein kauheimmatkin painajaiset.


Armeijamme päätehtävä on kuulemma voittaa aikaa.
Kyllä yksi suomalainen kymmentä punaista minuuttia vastaa.
Ja voitettu aika käytetään valtakunnan hyväksi.
Paljonko aikaa valtakunta tarvitsee siinä tapauksessa?


Ja onko maailma todellakin tällainen.
Eikö minnekään muualle pääsee kuin loppuun?"
Näin kirjoitin 41 vuotta sitten. Näin kirjoittaisin nytkin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Sanna Marin, Sauli Niinistö, Nato, Ukrainan sota, Paavo Haavikko

KESKUSTELU JA PUHUTTELU

Maanantai 19.11.2018 klo 13.38 - Mauno Saari

KESKUSTELU JA PUHUTTELU

Ulkoministeri Timo Soini lausui Helsingin Sanomille USA-vierailunsa aikana, että Venäjän kanssa "keskustellaan" gps-häirinnästä. HS-toimittaja muutti keskustelun "puhutteluksi" – Soinin sitaattina, ulkoministerin asiallista lausumaa vääristäen. 

Jonkun lehden otsikosta luin päivää myöhemmin, että kysymyksessä onkin "jämerä puhuttelu", jossa ei kuulemma kahvia ja pullaa tarjoilla.

Keskustelulla ja puhuttelulla on sisällöllinen ero. Keskustelu on vuorovaikutusta, tietojen ja käsitysten vaihtamista, kuunteluakin. Puhuttelu sen sijaan on yksisuuntainen toimi. Opettamista, läksytystä, moittimista. 

Entä "jämerä puhuttelu"? Koveneeko ääni, komennetaanko puhuteltava häpeänurkkaan, lyödäänkö karttakepillä sormille?

 

Suomen median kellossa on ääni viime vuosina muuttunut Venäjää koskevissa asioissa. Urho Kekkonen syytti Helsingin Sanomia aikanaan "neulanpistoista". Silloin elimme suomettuneisuuden aikaa, ja presidentti vartioi tarkasti herkkiä idänsuhteita.

Nyt venäjäjournalismissa ei neuloja tai muita pieniä ompelutarvikkeita näy. Jotkut median osat on vallannut vihainen vimma samaan aikaan, kun enimmäkseen USA-lähtöinen sotilaallinen, kaupallinen ja henkinen Venäjän saarrostus saa yhä uusia muotoja. 

Aivan, olemme osa Länttä! Hei pojat ja tytöt, sanotaan se vielä kerran, kuorossa, yksiäänisesti: "OLEMME OSA LÄNTTÄ!" 

Kun toimittajat, jotka eivät olleet vielä syntyneet Kekkosen aikana, räksyttävät Venäjälle, sen voi selittää ehkä mielistelyksi niille vanhemmille kollegoille, jotka yhä purkavat suomettumistraumojaan. 

Parempi tai ainakin täydentävä selitys on Suomen ulkopoliittisen linjan ja ajattelun selkeä muutos. Sen ilmentymiä ovat liimautuminen Natoon, jylhät sotaharjoitukset ja johtavien poliitikkojenkin suusta yhä useammin kuultavat olemme-osa-länttä -hokemat.

 

En malta taaskaan olla lainaamatta Paavo Haavikon todeksi muuttunutta profetiaa, "Ei. Siis kyllä" -teosta: 

"Ikään kuin me emme voisi olla rauhassa ilman sotaa tai edes sen uhkaa.

Veri on meillä veressä. Vain uhkan alla olemme turvassa, kuin pommisuojassa. 

Heikko itsetunto, huono käsitys itsestä, salassa. Hyvä näytelmä, huonot vuorosanat.

Häilyvä mieli, pieni kansa jota hiljaisuus pelottaa. Vapina kuuluu hiljaisuudessa, aseiden kalina peittää sen, ja heti tuntuu paremmalta."

"Peili kertoo, että me olemme saksalaisia, soturikansa, sisäsiittoista arjalaista rotua vastoin parempaa tietoa.

Naton avulla perimä voi monipuolistua niin että meistä tulee osa-aika-amerikkalaisia. Puuttuu vain päätös.

Se tehdään. Ei. Siis kyllä."

 

Haavikon kirja julkaistiin vuonna 2006. Silloin se oli ennustus, nyt tätä päivää ja hetkeä. 

Minulle on syntynyt koominen mielikuva, ihan visuaalinen: Pikkuinen Suomi ja sen pikkuiset journalistit puivat pikkuisia nyrkkejään Nato-sedän leveän selän takaa kurkistellen.

 

 

 

 

 

 

2 kommenttia . Avainsanat: Toimittajat, Venäjä, Nato, Haavikko

Loistava kustantaja lähtee jonnekin

Keskiviikko 3.3.2010 klo 21.45

Päivän uutinen on Leena Majander-Reenpään lähtö Otavasta. Samasta ovesta poistuu myös miehensä Antti, joka tosin jää hallitukseen. 

Suuret organisaatiot eivät yhtä miestä tai naista kaipaa. Tyhjiö täyttyy humahtamalla. Mutta Leenan kohdalla humahtaminen saattaa kestää.

Puhuimme ja suunnittelimme vuosien ja oikeastaan vuosikymmenten aikana paljon kaikenlaista, mutta yhdessä teimme varsinaisesti vain yhden kirjan, tämän Haavikko-nimisen miehen. Pitkän ja paikoin agenttikertomusta muistuttavan prosessin aikana veri punnittiin.

Leena on loistava kustantaja: nopea, satavarman luotettava, rohkea ja herkkävaistoinen, alta puolen sanan olennaisen käsittävä. Älykkyyttä voi ylistää, mutta tämän naisen kohdalla ennen kaikkea tunneälyä. Niin, ja taistelutahtoa silloin, kun asia on taistelemisen arvoinen.

Mielenkiintoista on nähdä missä ja mitä hän seuraavaksi tekee. Aika on alalla sellainen, että töitä riittää näkijälle ja tekijälle. Menipä Leena mihin tahansa, kirjailijoita on ovea raaputtamassa.

Yksi ystävä ehti jo kysyä, liittyykö uutinen jotenkin minun kirjaani, poltteleeko Haavikko yhä Otavassa. No ei sentään. Vanhemmat Reenpäät ovat olleet kirjaan tyytyväisiä etu- ja jälkikäteen. Syystäkin, sanoo tekijä. Hymiö.

Haavikko voi silti vähän poltella. Paavolle paluu "kotiin" Otavaan oli elämän loppupuolen suurin ja onnellisin tapahtuma. Hän tahtoi tulla takaisin kirjailijana, ihmisenä, otavalaisena kaikkine teoksinensa, koko siihenastisen tuotantonsa kanssa. Suuri sovintolounas oli liikuttava tilaisuus, samoin vuoden 2007 takkatuli-ilta, jonka kunniaviras paluumuuttaja oli.

Paavo teki Leenan kanssa jo suunnitelmaa tuotantonsa uudelleenjulkaisuohjelmaksi. Kaikki oli hyvin, uusi kirjakin viittä vaille valmis. Kaikesta oli sovittu, mutta papereita ei allekirjoitettu. Se oli timantikauppaa, itsestään selvä asia, molemminpuolinen ilo ja tahto.

Ei ollut kysymys rahasta kummallakaan puolella. Ei rahasta vaan elämästä.

Paavo Haavikon tämän tahtotilan tiesi moni. Hän puhui siitä minulle, vaimolleni, puolisolleen Ritvalle, eräälle ystävälleen ja tietysti Leenalle. Yhdessä ja erikseen.

Voi sanoa, että Haavikon kuoleman jälkeen tämä hänen tärkein tahtonsa jätettiin toteuttamatta häpeällisellä tavalla, kun julkaisuoikeudet siirrettiin WSOY:lle, kostoksi Otavan julkaisemasta elämäkerrasta. Mitä kunniattomuudesta ajan kuluessa seuraa, vai seuraako mitään, se jää nähtäväksi. 

1 kommentti . Avainsanat: Otava, Leena Majander, Paavo Haavikko

Kirjailijaliitto ja sananvapaus

Tiistai 2.3.2010 klo 18.32

 

Tänään tuli jäsenkirje Suomen kirjailijaliitolta. Siinä kerrottiin, että liiton toiminnanjohtaja Päivi Liedes jää tänä keväänä eläkkeelle. On onnittelujen ja tositarinan paikka! 

Haastattelin Haavikko-kirjaani varten hauskoja muistojaan kertovan naisen. Sovin, että hän tarkistaa osuutensa, tulee sitä varten maalta Helsinkiin tiettynä torstaina. Ei tullut, ja kun soitin saadakseni asian hoidetuksi, hän ilmoitti joutuneensa ”hyvin ristiriitaisiin ajatuksiin” kirjani suhteen. Hänet oli saanut ahdistumaan toiminnanjohtaja Liedes, hyvä ystävä kuulemma. 

Jouduin sensuroimaan käsikirjoitusta, kiitos toiminnanjohtajan, joka lukematta käsikirjoitusta pystyi ennakoimaan sen sisällön turmiollisuuden ja käännyttämään haastatellun. 

Tätä ennen liiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis oli kieltäytynyt haastattelusta. Kerroin haluavani kuulla häneltä Paavo Haavikon ja Pentti Saarikosken suhteista. Varis meilasi, että ”taustalla on sellaisia ristiriitoja, että pidän parempana pysyä koko asiasta sivussa”. Hänkään ei voinut tietää kirjan sisällöstä mitään, koska en ollut sitä vielä kirjoittanut. 

Heikki Haavikon ja Jukka Kemppisen pontevaan kampanjaan kirjan tekemistä ja julkaisemista vastaan oli saatu siis mukaan Suomen kirjailijaliiton kaksi johtavaa henkilöä. Ei huono suoritus, kun ottaa huomioon sen mikä on ilmoitettu liiton tehtäväksi ja tarkoitukseksi: 

”Kirjailijaliiton tarkoituksena on toimia eri puolilla maata ja maailmaa ammattiaan harjoittavien jäsentensä yhdyssiteenä, valvoa ja kehittää kirjailijoiden taiteellisia, ammatillisia ja taloudellisia etuja sekä edistää suomalaista kirjallisuutta”, kuuluu määritelmä. 

Liitto toteuttaa tarkoitustaan ilmoituksensa mukaan mm. ”puolustamalla sanan- ja julkaisemisen vapautta ja muita kirjailijatyön perustana olevia oikeuksia”. 

Heikki Haavikko yritti ensin vaikeuttaa kirjan tekemistä, sitten estää sen julkaisemisen käräjäoikeudessa. Hänen ”oikeudelliseksi avustajakseen” ilmoittautui Jukka Kemppinen, joka koetti aikaisemmin tehdä Otavan kanssa vaihtokauppaa: - Hän edesauttaisi Paavo Haavikon tuotannon julkaisuoikeuksien kokoamista Otavalle, jos tätä ”Saaren kirjaa” ei julkaista. Otava ei tällaiseen suostunut. 

Kun tieto haasteesta käräjille tuli julki, odotin liiton reagoivan. Sehän on nimenomaan kirjailijoiden liitto, ja nyt kustantaja Heikki Haavikko yrittää rajoittaa sanan- ja julkaisemisen vapautta, koska ei ole saanut ennakkotarkastaa käsikirjoitusta. Ilmoittaahan liitto toteuttavansa tarkoitustaan myös ”antamalla lausuntoja”. Ajattelin, että nyt voisi olla lausunnon paikka.

Lopulta tulin tulokseen, että liittoni varmasti toimii jollain toisella tavalla, taustalla. Siinä olin oikeassa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Suomen kirjailijaliitto, sananvapaus, Päivi Liedes, Haavikko-niminen mies, Mauno Saari

Haavikko ja vanhuus

Tiistai 23.2.2010 klo 13.23 - Mauno Saari

En tiedä vielä mitään bloggailusta, ja nettiin menen googlaamaan varovasti kuin yrittäisin poimia kukan käärmeenpesästä. On varjeltava mieltänsä tässä maailmassa, jossa totuus ja valhe ovat samanarvoisia.

”Negatiivisuutta ei pidä tilata”, sanoi Paavo Haavikko usein. Ei todellakaan, sitä tulee tilaamatta varsinkin, jos yrittää välttää mielistelyä, mukautumista suosion tavoitteluun. Siihen Haavikko ei taipunut koskaan. Hinta taipumattomuudesta oli kova. Sanoin joskus hänelle, että hän taiteilee tahallaan kestokykynsä rajalla. – En tahallani, mutta tietoisesti, hän vastasi.

Viimeisten vuosien aikana minun osakseni tuli yhä useammin kiskoa miestä ylös masennuksen montusta. Nämä keskustelut olivat joskus raskaita, koska aina ei oma mielenikään ollut euforinen. Olin kuitenkin oppinut reseptit. Vaikka Haavikko tappeli koko elämänsä ajan riippumattomuutensa puolesta niin että oli valmis ilman epäröintiä uhraamaan mitä tahansa säilyttääkseen ajattelemisen ja tekemisen vapauden, hän ei ollut tunnoton teflonmies. Päinvastoin. Pienikin julkinen töytäisy sattui, mutta voiman vuosina iskut eivät aiheuttaneet masennusta vaan raivokkaita vastaiskuja, ”sakeita” tekstejä.

Voiman aika päättyi vuonna 2001 ajokortin menetykseen. Silmänpohjan rappeuma oli heikentänyt näköä. Kun ajokorttia ei enää uusittu, Haavikko soitti ja puheli ensin niitänäitä. Mutta ääni tuli kaukaa kaivon pohjalta, ohuena ja valittavana. Lopulta hän sai kerrotuksi, että ”nyt alkoi vanhuus”.  

(Tähän väliin: - Kiitos palautteesta. Blogin ensimmäistä juttua ei kovin moni ole lukenut, mutta ainakin kaksi aktiivista. ”Antti” ihmettee miksi käsittelin kirjassani ”tätä nuljua juristia silkkihansikkain”. Nulju on mainiolta kuulostava sana, mutta en ihan tiedä mitä Antti sillä tarkoittaa. Tornionjoen uittopaikoilla, kuten Hellälässä, oli nuljuja eli märkiä ja liukkaita puomeja, joiden päällä me kläpit taiteilimme henkemme kaupalla. Ehkä nulju tarkoittaa jotain limaista ja liukasta. Mutta vastaus: Tein kirjan Haavikosta, en tästä juristista.

”Prosperos” puolestaan väittää, että myös netissä on paljon lukutaitoisia ja lähettää esimerkkejä kehuista. Kiitos. Kuten sanoin, en pengo nettiä, joten esimerkiksi ”Brantbergin” (joulukuinen) blogi on mennyt ohi, samoin Kirkkonummen kylälehden ylistys ja Pohjolan Sanomien kritiikki. Viimeksi mainittu tuntuu suorastaan palkitsevalta, sillä Hannu Sarrala on nähnyt lukemisen vaivan.

”Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen”, Haavikko on sanonut. Puhuimme tästä usein: - En halua, että minun kirjoituksiani tekstitetään, Haavikko tokaisi. Kirjoittaminen on ajattelemista. Hyvä kirjoitus haastaa lukijansa ajattelemaan. Palkintona lukemisen vaivannäöstä hyvä teksti tarjoaa tunnekokemuksia ja lukijan omia oivalluksia, sellaisiakin päätelmiä, joita kirjoittaja ei ole tiennyt tarkoittaneensa. Hyvä kirjoitus ei etsi suosiota. Hyvä kirjoittaja altistuu myös vihalle, joka saattaa saada psykopaattisia piirteitä. Paavo Haavikko oli kirjoittajana tästä paras tuntemani esimerkki.)

Ajokortti oli jotenkin korostuneesti Haavikolle miehuustodistus. Hän sanoi tulleensa pysäytetyksi valtatielle. Takaa tulee täyttä vauhtia nyt se, jota me kaikki pakenemme.

Keskustelujen sävy muuttui entistä henkilökohtaisemmaksi. Haavikko sanoi käyttävänsä minua nyt ”röyhkeästi” terapeuttinaan. Hän tarvitsi apua vainoharhaisuuden torjumiseen. Vihollisia oli yhä enemmän eri puolilla. Hän kiitti nauraen ”hyvästä hoidosta”, kun kysyin, että ”millä perkeleen perusteella sinä luulet, että kaikki maailman ohjukset on suunnattu Juholaan?”

Vuonna 2005 tilanne muuttui. Haavikko sai paremman terapeutin psykiatrista, joka nykyisin on puolisoni. Tapailimme silloin tällöin kolmisin. Tuli tavaksi, että juttelun jossain vaiheessa Haavikko toivoi voivansa puhua  ”henkilääkärin” kanssa. Poistuin tupakoimaan tai tutkimaan Juholan pihapiiriä.

Nyt ollaan herkällä alueella! Perikunnalle tämä ”henkilääkäri” on ollut ihan juridinen asia. Ei ole muka käsitetty tuon tituleerauksen sisältöä. Kysymys ei ollut lääkäri-potilas-suhteesta vaan lääkäriystävästä, joka toi edes vähän turvallisuuden tunnetta monisairaalle miehelle. Apua ei tyrkytetty, sitä pyydettiin tihenevästi. Ja kun elettiin vuoden 2007 syksyä, ”henkilääkäri” järjesti kotikäynnille toisen lääkärin, kardiologin, sai koolle hoitoa koordinoivan neuvottelun, jossa vastuu tuli Helsingin kotisairaanhoidolle.

Lopputulos neuvottelusta on kokonaan toinen juttu. ”Perikunta” romutti suuren osan neuvonpidossa sovituista järjestelyistä. Tästäkin vaiheesta kerron kirjassani, tosin hiukan himmeästi sillä korpit kuuntelivat. Ainakin kaksi juristia istui olkapääni takana odottaen virhelyöntiä.

Mutta pari vuotta ennen tuota vaihetta puhelin soi monesti iltaisin. Kirjoja, kirjoittamista ja maailmantilaa koskeneen juttelumme lopuksi Haavikko kysyi kuin ujostellen, voisiko hän ”vaihtaa pari sanaa henkilääkärin kanssa”. Hitaita sanoja ne pari, niiden sanominen saattoi kestää puoli tuntia tai kauemminkin. Olin iloinen heidän ystävyydestään, koska se tuntui puolin ja toisin syvältä ja ravitsevalta.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Haavikko, kirjoittaminen, henkilääkäri

Haavikko-niminen mies

Maanantai 22.2.2010 klo 10.45 - Mauno Saari

Haavikko-niminen mies

 

Kirjoitin kirjan ”Haavikko-niminen mies”. Siitä on käyty vilkasta keskustelua, ja sitten organisoitua ”keskustelua”. Kirjaa vastaan aloitettiin ponnekas kampanja jo kuukausia ennen sen ilmestymistä. Itse asiassa jo sen tekemistä vaikeutettiin monin tavoin ja lopulta julkaiseminen yritettiin estää oikeustoimin. 

Kirjan ja en tekijän maine yritettiin mustata ennakolta, vaikka mustamaalaajat eivät tietenkään olleet voineet vielä siinä vaiheessa lukea riviäkään sen sisällöstä. Kerrottiin tarinoita raa´asta ja moraalittomasta kirjailijasta, valehdeltiin sumeilematta, luotiin mielikuvaa juoruihin, skandaaleihin ja säälittömiin paljastuksiin perustuvasta opuksesta.  Epäilyttävä kirjailija aikoi muka takoa rahaa tunkeutumalla kuolinvuoteen vierelle. 

Olen kirjoittanut monia kirjoja ja satoja lehtijuttuja, mutta milloinkaan ennen en ole joutunut tekemään työtäni näin silmittömän häirinnän ja uhkausten alla. Se kääntyi motivaatioksi ja olisi koomisuudessaan kääntynyt myös nauruksi, jos Paavo Haavikon kohtalo ei ollut niin kauhea. 

Vaarallinen kirja? 

Olen koonnut kampanjan tulokset arkistooni ja näyttää pahasti siltä, että yhden uuden kirjan aineisto on koossa. Olen kirjan julkaisemisen jälkeen saanut valtaisan määrän sähköposteja, kirjeitä ja puheluita. Ilahduttavan ylistyksen lisäksi mukana on ollut ihmetystä ja kysymyksiä. ”Mistä tämä Paavo Haavikon perikunnan toimeliaisuus johtuu? Miksi tämä kirja on niin vaarallinen?” 

Kylässä rouvansa kanssa käynyt Panu Rajala merkitsee keskustelustamme nettipäiväkirjaansa: ”Pohdittiin merkillistä vihan aaltoa, joka on hyökynyt Haavikko-kirjan ylle, vaikka kyllin monet valistuneet lukijat ovat todenneet sen erinomaiseksi… Harvoin kai näin syviä intohimoja syntyy.” 

Intohimoja, pelkoja, vihaa. Mutta myös myönteistä arviointia: 

Kritiikkejä 

”Haavikko-niminen mies on tavattoman eloisaa henkilö- ja kulttuurihistoriaa. Riemastuttavin on jälkeenpäin koottu kuvaus Otavan ja Haavikon sovintolounaalta… Kohtaus on liikuttava ja haavikkomaisen ironinen.” 

Hannu Marttila, Helsingin Sanomat 


”Mauno Saaren Haavikko-niminen mies on tärkeä, lukemisen arvoinen teos, ehkä kirjailijan paras. Todellisuus on sen pinnalla vereslihalla… Tämä on tärkeä teos myös vanhustenhoidon katastrofista, kuvaus Helsingin sairaaloiden Puolan ghetosta, jossa menettää ihmisyytensä – valkotakkiset tyttöset kohtelevat akateemikkoa kuin idioottia tai lasta.”

Tapani Ruokanen, Suomen Kuvalehti 

 

”Kirja on taitavasti kirjoitettu. Se ottaa lukijan näppeihinsä, kiihdyttää ja koukuttaa, samalla lailla kuin amerikkalaiset saippuaoopperaklassikot Dallas ja Dynastia. Siitä ei puutu mikään näiden jalojen sarjaklassikoiden elementeistä.”

Outi Nyytäjä, Parnasso 

 

”Elämäkerran parasta antia ovat kurkistukset Haavikon ajatusmaailman huikeisiin ulottuvuuksiin.”

Sanna Nikula, STT 

 

”Kauden kulttuurihistoria aukeaa kiihkeänä ja elävää… Kuin mytologian sankarit Haavikko uhmaa jumalia ja kamppailee hybriksensä kanssa…Saaren kertomana Otava-jakso on maamme yrityshistorian jännitystarinoita.”

Seija Forsström, Länsi-Savo 

 

”Saaren kirjoittaman Haavikon elämäkerran lukemisen jälkeen vallitsee pitkä hiljaisuus. On tarpeetonta keskustella, Haavikon omiin kirjoituksiin viitaten, pitääkö hänen elämäkerrassaan kertoa myös lopun traagiset vaiheet niin kuin myös ansiokkaasti kirjatut ihmissuhteet, voitot, tappiot, vastoinkäymiset, lähdöt ja paluut. Ne olivat Haavikon elämässä läsnä, aina.”

Eino Kaikkonen, Kansan Uutiset Viikkolehti

          

”Kiihdyttävä ja järkyttävä lukukokemus… Mauno Saari kertoo raivokkaan ja herkän tarinan nerokkaasta Paavo Haavikosta ja hänen ystävästään. Se on suorasukainen ja häikäilemätön, oikukas, mutkikas, mietteliäs ja monimielinen… Se täyttää kukkuramitoin ohjeen, jonka Haavikko antoi kirjoittajalle: - Kerro kaikki! Älä sievistele.”

Juha Numminen, Apu

 

HS:n kulttuuriosasto seurasi jo kirjan ennakkokohua valppaasti ja viileästi. Nuori toimittaja Esa Mäkinen opetti jopa minulle, vanhalle journalistikonkarille, miten uutisia tehdään. Ja kulttuuriosaston päällikkö Saska Saarikoski summasi kohua ja omaa lukukokemustaan: 

”Kirjan luettuani en voi kuin hämmästellä keskustelua. Saaren kirja on koskettava kertomus kummallisesta taiteilijasta ja hänen opetuslapsestaan… Syksyn kaikkien kiistojen jälkeen on helpottavaa voida sanoa, että tämä kirja kannatti tehdä, ja lukea.” 

Privaattia palautetta 

No niin. Kyllä minä kovasti arvostamani Outi Nyytäjän kritiikin veetuilun huomasin, mutta hauskaa silti, että hänenkin mielestään osaan sentään kirjoittaa. Yhdessä Nyytäjä erehtyi pahasti. Hän esittää, että jotkut kirjan kertomuksista olisivat fiktiota. Eivät ole. 

Yksityinen palaute on ollut ylen runsasta. Minua liikutti jo iäkkään kirjailijaprofessorin kirje, koska hän tunsi Paavo Haavikon pitkältä ajalta ja perinpohjaisesti. Hän kirjoitti: 

”Kiitokset kirjasta. Olette hämmästyttävällä tavalla tavoittanut Paavon äänen – sen rentouden, salamielen ja sarkasmin. Uskon ettei yksikään ´tutkija´ olisi siihen pystynyt. Toivottavasti pahin on nyt ohitettu ja kirjaa aletaan lukea kertomuksena erään kirjailijan elämästä.” 

Melkein yhtä kohottavaa oli eräänä iltana, kun Paavo Haavikon itsensä arvostama tutkijaprofessori otti ja soitti: ”Olen juuri lukenut viimeisen rivin ja onnittelen! Tästä kirjasta me haavikkotutkijat saamme uusia lähtökohtia vuosiksi.” 

Hänkin tuntee kohteensa ja ennen kaikkea Haavikon luomisprosessin syvällisesti. Eikä tämä varttunut kirjallisuusmies kuulu heihin, joista Paavo Haavikko sanoi minulle syksyllä 2007: ”Kun tämä sinun kirjasi ilmestyy, maasta nousee 200 sinua parempaa Haavikko-tuntijaa.” 

Yleensä kirjaa kiittäneet ovat niitä, jotka tunsivat päähenkilön. Keskusteluissa heidän kanssaan on ollut yhteinen pohja: minä tunsin Haavikon 34 vuoden ajan. Tuntemukseni perusteella uskon, että hän olisi hyväksynyt tekstini, ehkäpä haluten lisäillä sinne yhtä ja toista, mutta ei varmasti sensuroida mitään. 

Sensuroimaan jouduin – tosin vain vähän – aivan muista syistä. Mutta siitä ja vähän muustakin lisää toiste.

Kissa kiitoksella elää, sanoo yksi paikkansapitämätön sananlasku. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

1 kommentti . Avainsanat: Haavikko-niminen mies, arvostelu, Mauno Saari, Helsingin Sanomat, Saska Saarikoski