HS hätääntyi Väyrysestä

Tiistai 27.9.2022 klo 11.37 - Mauno Saari

Helsingin Sanomat on säikähtänyt. Pääkirjoituksessaan (27.09.2022) se käy härskisti Paavo Väyrysen kimppuun. Lehti tulee samalla todistaneeksi, että Väyrysen vuosien takaiset puheet "mediapelistä" olivat totta.

HS kirjoittaa, että Väyrynen "toistelee blogikirjoituksissaan Venäjän hallinnon propagandaväitteitä, joiden mukaan Venäjän hyökkäys Ukrainaan johtuu Yhdysvaltojen "uuden kylmän sodan" politiikasta ja Itä-Ukrainan venäläisten sorrosta".

Itse asiassa HS iskee kirveen omaan nilkkaansa. Se tulee Väyrystä syyttäessään kertomaan Ukrainan sodan taustoista totuuden. On kiistatta todistettu, että USA on jo ennen vuoden 2014 tapahtumia työntänyt lusikkansa Ukrainaan. Sekin on näytetty toteen, että Yhdysvallat ja erityisesti CIA oli provosoimassa ja järjestämässä Maidanin vallankaappausta, jonka läntinen media valehtelee olleen kansannousu.

Korkea-arvoiset USA:n poliitikot, mm. John McCain, kävivät Kiovassa innostamassa ja provosoimassa kansaa Venäjää vastaan. Maidanin tappajaisista totuus paljastui Viron ja USA:n poliitikkojen puhelun vuodettua julkisuuteen. Tarkka-ampujat olivat Kiovan "uuden hallinnon" värväämiä, eivät maanpakoon ajetun presidentin.

Vielä talvella 2014 Suomen media kertoi Maidanin verilöylystä totuudenmukaisesti, samoin natsien suorittamasta Odessan murhapoltosta. Sitten linjassa tapahtui jyrkkä käänne, alkoi Mediapoolin ohjailema läntisen propagandan toistelu.

HS:n mukaan It-Ukrainan "venäläisten" sorto on Kremlin propagandaa! Lehti ei muka tiedä, että Kiovan hallinto tapatti kahdeksan vuoden sisällissodassa tuhansia ja tuhansia ihmisiä. Joukossa oli varmasti venäläisiä, mutta enemmistö oli Ukrainan omia kansalaisia. HS ei muka tiedä sitäkään, että tappamisten ohessa Kiovan hallinto eväsi itä-ukrainalaisilta liki kaikki kansalaisoikeudet. Sorto oli veristä ja todellista.

Nyt HS opastaa Keskustaa, jonka pitää sen mukaan "terästäytyä, jos se haluaa olla puolue eikä hollitupa". Painottaakseen viestiään HS kertoo, että "nykyinen kansanedustaja Mikko Kärnä on sanonut, ettei lähde samalle ehdokaslistalle Väyrysen kanssa".

Kärnä onkin vakuuttava todistaja asiassa. Muiden hulluuksiensa ohella Kärnä on vaatinut, että Suomi katkaisee diplomaattisuhteensa Venäjään. Onko Helsingin Sanomat samoilla linjoilla, ehkä Eljas Erkon muistoa kunnioittaen?

Valtakunnan ykköslehti on aikaisemmin vaatinut Venäjän suistamista "kuiluun". Sen päivittäinen Ukrainan sodan uutisointi on peittelemättömän yksipuolista Kiovan propagandan toistelua. On sääli, että uutislehdestä on tullut läntisen aivopesukoneen osa vailla vähäisintäkään pyrkimystä objektiivisuuteen.

Helsingin Sanomat on ajanut itsensä kuiluun ja menettänyt viimeistään nyt uskottavuutensa uutisvälineenä ainakin minun, entisen HS-toimittajan silmissä.

Onko valtaa liukunut sotilaille, "pikkuhiljaa"?

Perjantai 1.5.2020 - Mauno Saari

Puolustusvoimain ex-komentaja Jarmo Lindbergin äskeiset kommellukset johtivat siihen, että palaan taas Suomen ja Naton väliseen isäntämaasopimukseen. Mutta älä edes yritä lukea tätä kirjoitusta, jos seuraava englanninkielinen teksti ei aukene saman tien.

"Information provided by any Participant or SN to any other in confidence, and such information produced by any Participant or SN requiring confidentiality, will either retain its original classification, or be assigned a classification that will ensure a degree of protection against disclosure, equivalent to that required by the other Participant or SN."

No, helpotan vapun kunniaksi. Tässä sama selkosuomella:

"Tieto, jonka osallistuja tai lähettävä valtio luovuttaa toiselle salassa pidettävänä, sekä salassa pidettävä osallistujan tai lähettävän valtion tuottama tieto joko pidetään luokiteltuna alkuperäiseen turvallisuusluokkaansa tai se luokitellaan luokkaan, joka varmistaa toisen osallistujan tai lähettävän valtion vaatimaa suojaustasoa vastaavan suojan ilmaisemista varten."

Jos sinulla oli hankaluuksia myös suomenkielisen tekstin syvällisessä ymmärtämisessä, se saattaa johtua siitä, että kyseessä on ulkoministeriömme epävirallinen käännös. Kun monet, minä muiden mukana, ovat pitänet tätä sopimusta erittäin tärkeänä ja kiistanalaisena, virallinen käännös olisi tietysti paikallaan.

Kysymys on tekstistä, joka sisältyy Suomen ja sotilasliitto Naton välillä 4.9.2014 solmittuun isäntämaasopimukseen.

Sopimuksen allekirjoittamisesta tulee syyskuussa kuluneeksi kuusi vuotta, joten aikaa vievää näyttää virallinen kääntäminen olevan. On esitetty syytöksiä, että tekstiä pantataan, jotta vältettäisiin kiusallinen keskustelu. Miten niin?

Wikipedia kertoo sopimuksesta ja artikkelin lähdeluettelossa on "Ulkoministeriön laatima käännös", mutta klikkaaminen johtaa umpikujaan – sivu on "hukassa". Joku on poistanut sen.

Lähestyn ulkoministeriötä ja pyydän lähettämään suomenkielisen version. Saan englanninkielisen. Uudistan pyynnön, saan vastauksen: "Hei, Selvitämme asiaa käännöksen olemassa oloa ja sen mahdollista luovuttamista ulkoministeriön tietohallinnosta. Palaamme mahdollisimman pian, käytännössä menee varmasti vapun jälkeiseen aikaan."

"Olemassa oloa... mahdollista luovuttamista..."?

                                                 ***

Voin keventää ministeriön työtaakkaa. Minulla on tuo ulkoministeriön laatima epävirallinen, suomenkielinen teksti. (Ja myös toinen epävirallinen, nimittäin Antti Pesosen ja Mauri Nygårdin tekemä käännös, joka valmistui paljon ennen ministeriön laatimaa käännöstä.)

Sain ministeriön epävirallisen suomennoksen ensin mutkien kautta kaverini kaverilta. Sitten myös eduskunnan erittäin auttavaisesta Tietopalvelusta. Joudun siis tunnustamaan, että pyyntöni ulkoministeriölle oli tarpeeton. Tein sen vain saadakseni tiedon ministeriön suhtautumisesta. Sain sen.

"Olemassa oloa ja mahdollista luovuttamista" on kummallinen viesti. Isäntämaasopimus on julkinen asiakirja. Sen on julistanut julkiseksi painokkaasti mm. Erkki Tuomioja, joka oli ulkoministerinä paikalla, kun komentaja Jarmo Lindberg allekirjoitti sopimuksen Walesissa.

Tuomioja lausui eduskunnassa 24.4.2014, jolloin sopimuksen allekirjoittamiseen oli runsaat neljä kuukautta: "Ei meillä (hallituksella, M.S. huom.) ole minkäänlaista tarkoitusta eikä kenelläkään pienintäkään halua, että tässä toimittaisiin tavalla, jossa pimitettäisiin mitään tietoa täysin avoimesta asiasta."

Ulkoministeri Tuomioja antoi samassa puheenvuorossaan myös lupauksen: "Siitä riippumatta, mikä sen päätöksenteon muoto on, on täysin selvää, että tällaisissa kysymyksissä kaikki ne asiakirjat tullaan toimittamaan ja kaikki keskustelut ja poliittinen kanta tullaan varmistamaan ja ankkuroimaan eduskunnan ja sen valiokuntien kautta."

Mutta kun isäntämaasopimus allekirjoitettiin, eduskunta ei ollut saanut sitä käsiteltäväkseen. Päätös oli tehty hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ministerivaliokunnassa tasavallan presidentti Sauli Niinistön läsnäollessa. Se oli siis "päätöksenteon muoto", josta Tuomioja sananvalinnoistaan päätellen saattoi olla selvillä hyvissä ajoin.

                                                 ***

Huhtikuinen keskustelu eduskunnassa johtui sanomalehti Keskisuomalaisen paljastuksesta. Muutama kansanedustaja käytti ihmettelevän ja kriittisen puheenvuoron. Vastaukseksi saatiin kiertelevää höpötystä, josta malliksi ote pääministeri Jyrki Kataisen fantastisesta puheenvuorosta:

"...Jos katsotaan tätä vuoden 2012 selontekoa, niin siinä todetaan, että "Naton suunnittelu- ja arviointiprosessiin ja operatiivisen voimavarakonseptin avulla sekä osallistumalla Naton nopean toiminnan joukkoja täydentävään toimintaan Suomi kehittää yhteistoimintakykyään ja parantaa mahdollisuuksiaan osallistua sotilaalliseen kriisinhallintaan riippumatta siitä, onko kyse Naton..." ja näin."

Ja näin?

Lopuksi pääministeri summasi: "Toivon mukaan tämä nyt viimeistään selventää, mistä tässä on ollut kysymys. Eli vähän kevyempää suhtautumista siinä mielessä, ettei aina vedetä liipaisimesta, kun kuvitellaan, että joku liikkuu."

                                                 ***

"Joku" oli liikkunut jo vuodesta 2001. Sen todisti puolustusministeri Carl Haglund. Hän kertoi isäntämaasopimuksen olevan tuosta ajankohdasta alkaneen johdonmukaisen työn tulos. Silloisesta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta alkaen "tämä" asia on ollut mukana "meidän kumppanuustavoitteissamme".

"Ja on todettu, että vuoteen 2016 mennessä Suomi allekirjoittaa tämän yhteisymmärryspöytäkirjan... 13 vuotta tätä on veivattu – niin pikkuhiljaa tämä on valmistumassa", Haglund sanoi.

Avainsana on "pikkuhiljaa". Liike on ollut hiljaisempaa ja hitaampaa kuin jäätikön sulaminen. Asiaa on edistetty pikkuisen kerrallaan ja niin hiljaa, ettei oikein kukaan veivaajia lukuun ottamatta ole kuullut tai huomannut, mitä tapahtuu. Ei edes ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtaja Pertti Salolainen (kok), joka pääsi perille liikkumisesta lukemalla lehtijutun. Aikaa havaitsemiseen oli reilusti yli vuosikymmen.

Salolainen: "...On harmillista istua sellaisessa valiokunnassa, jonka pitäisi tietää näistä asioista, mutta joka ei sitten kuitenkaan sitä viimeistä tietoa ole saanut."

Ulkoministeri Tuomioja vastasi Salolaiselle sanomalla, että kyseessä ovat julkiset asiakirjat, "jotka kuka tahansa pyynnöstä voi saada käyttöönsä".

Mutta Salolainen ei osannut pyytää, koska hän ei tiennyt – ennen lehtijuttua. Miten voi pyytää jotain, jota ei tiedä olevan olemassa?

                                                ***

Tärkein isäntämaasopimusta koskeva kysymys koskee sen perimmäistä olemusta. Onko kyse sitovasta valtiosopimuksesta vai sitomattomasta yhteisymmärryspöytäkirjasta? Filosofinen kysymys on, mitä tarkoittaa yhteisymmärrys, johon ei sitouduta ja joka ei velvoita? Ja jos sopimuksessa ei sovita mitään sitovaa ja velvoittavaa, miksi se tehtiin?

Tuomiojan mukaan "kysymyksessä on yhteisymmärrysasiakirjan muotoinen järjestely, joka ei ole siis verrattavissa valtiosopimukseen, mutta perustuu siihen valtiosopimukseen, joka aikanaan on täällä käyty lävitse, kun Naton kumppanuussopimukseen on liitytty".

Asiakirja ei siis ole valtiosopimus, mutta perustuu valtiosopimukseen?

Jos Naton kumppanuussopimus oli kosinta, onko isäntämaasopimus kihlaus, avoliitto vai hämärä naimakauppa? Jotta asia olisi vielä epäselvempi, siteeraan puolustusministeri Jussi Niinistön vastausta kansanedustaja Markus Mustajärven (vas) kirjalliseen kysymykseen, jossa tämä rinnasti isäntämaasopimuksen valtiosopimuksiin.

Jussi Niinistö: "Suomi otti isäntämaatuen käytännön valmiuksia kehittävän Naton kumppanuustavoitteen vuonna 2002. Se on ollut yksi Suomen ja Naton välisistä noin 60 kumppanuustavoitteesta Suomen puolustuksen kehittämiseksi."

Ja vielä: "Tavoite on ollut käytännön työkalu selontekojen linjauksien toteuttamiseksi."

Onko ulko- ja puolustusministerien sanojen oikea tulkinta, että Naton kumppanuussopimus on toiminut alustana, jolle pitkän ajan kuluessa on hissun kissun rakenneltu kuudenkymmenen sopimuksen himmeli ja näin saatu lopulta aikaan isäntämaasopimus?

En tiedä, olemmeko nyt pysäkillä vai pääteasemalla. En tiedä sitäkään, mitä Nato tahtoo. En tiedä, vaikka luulen tietäväni.

                                                ***

Vuoden 2014 keväällä käyty keskustelu osoittaa, ettei eduskunta ole huomannut sen silmien editse "pikkuhiljaa" lipuvaa kehitystä. Keskustelussa oli terää, mutta se lopahti. Eduskunta sai otteen, mutta ei purrut luuhun saakka vaan tyytyi lopulta merkillisiin sananselityksiin.

Pitkäaikainen ulkoministeri Paavo Väyrynen pitää isäntämaasopimuksen tulkintaa ongelmana. Väyrysen mukaan sopimus pitäisi avata uuteen käsittelyyn. Sinne olisi alun perin pitänyt lisätä Ruotsin mallin mukaan ehto, että muiden maiden joukot voivat tulla maahan vain hallituksen päätöksellä.

Nyt tällaista ehtoa ei ole, ja kysymys kuuluu, voiko Nato tuoda monikansallisia joukkojaan ja aseitaan Suomeen yksipuolisella päätöksellään. Ulkopolitiikan johtopaikoilta on vastattu, että ei.

Vuonna 2014 puolustusministeri Niinistön sanoi, että Suomi päättää "kaikissa oloissa itse, ryhtyykö se toimintaan, jossa isäntämaatuesta tarvitsee sopia". Silloinen ulkoministeri Tuomioja taas lausui, ettei sopimus velvoita Suomea avun vastaanottamiseen.

Kysymys on siitä, päteekö ministerien tulkinta, kun vastassa on Naton isäntämaadoktriini, jossa todetaan: ”At the time mutually agreed to by the nations involved, or upon NATO declaration, the HN (Host Nation) will provide HNS (Host Nation Support) in order to fulfill all actions necessary to support allied forces in its territory.”

Sama teksti suomeksi: "Kun yhteisesti on sovittu, tai kun Nato niin ilmoittaa, isäntämaan on ryhdyttävä antamaan isäntämaatukea ja avustamaan Naton joukkoja maaperällään."

Onko eduskunta puolustuspoliittisia selontekoja lukiessaan voinut tutustua tähän Naton doktriiniin? Sitä en tiedä, mutta pidän varmana, että sopimusta pohjustaneet sotilaamme sekä myös tasavallan presidentti ja ulkoministeri ovat.

                                                ***

Rauhaa ja demokratiaa rakastavana siviilinä esitän vielä yhden kysymyksen – lähinnä itselleni: – Ovatko sotilaat ottaneet Suomessa vallan eduskunnalta, pikkuhiljaa?

Vielä ote isäntämaasopimuksesta: "Sotilaallinen toiminta, mukaan lukien harjoitukset, koulutus, operaatioihin liittyvä koe- ja kokeilutoiminta ja vastaava toiminta, tai joukkojen suorittama strateginen, taktinen tai palveluun tai koulutukseen liittyvä tai hallinnollinen sotilaallinen tehtävä: taistelun tai sotilaallisen toimen tavoitteiden saavuttamiseksi tarvittavan torjuntatoimen toteuttaminen, myös hyökkäys, siirtyminen, huolto ja taisteluharjoitukset."

Tulihan nyt selväksi? Hyökkäys, mutta minne?

Väyrysen ex-kollega Keijo Korhonen on ruoskinut sopimusta ankarammin kuin kukaan muu. Hyvin perustein hän väittää, että kysymyksessä on nimenomaan valtiosopimus ja sanoo, että Suomen hallituksen käyttämät juristit pitäisi vaihtaa, koska he "eivät tunne edes kansainvälisen oikeuden alkeita".

Kanava-lehden artikkelissa hän kirjoittaa: "Kysymys on Suomen valtion maa-, vesi- ja ilma-alueen varauksettomasta ja sitovasta luovuttamisesta sotilasliitto Naton jäsenvaltioiden käyttöön mitä tahansa sotilaallista operaatiota varten. Syyskuun 4. päivän 2014 sopimus on nyky-Suomen historian suuria häpeätahroja ja pitkä naula lisää Suomen itsenäisyyden ruumisarkkuun."

Korhonen nostaa esiin sen, että sopimuksessa mainitaan myös hyökkäys, ja kysyy, minne Suomesta aiotaan hyökätä. Ruotsiinko?

Eduskunnassa ei kevään 2014 keskustelussa kysytty esimerkiksi sitä, miten isäntämaasopimus sopii yhteen vuonna 1992 solmitun Suomen ja Venäjän federaation välisen, suhteiden perusteita koskevan valtiosopimuksen kanssa. Olisi ehkä kannattanut kysäistä.

Tämän asiakirjan 1. artiklassa valtiot sopivat pidättyvänsä "voimakeinoilla uhkaamisesta tai niiden käytöstä". Onko isäntämaasopimuksen henki ristiriidassa tuon kohdan kanssa, kun Suomi lupaa tukea "kaikin voimin" Naton joukkoja mm. hyökkäyksessä?

Suhteet ovat kunnossa? Vai perustuvatko ne tasapainoiluun lisääntyvässä jännityksessä, kun Nato jatkaa Venäjän piirittämistä monilla tahoilla?

                                                ***

Korhosen artikkeli ei herättänyt laajaa keskustelua, sillä Korhonen on Väyrysen tavoin karkotettu erämaahan, josta huutavan ääni ei kuulu.

Ja miksi ihmeessä keskusteltaisiin? Totesihan sopimuksen allekirjoituksen aikainen puolustusministeriön kansliapäällikkö, kenraaliluutnantti Arto Räty MOT-ohjelmassa (v. 2015):

"En näe siinä tarvetta sen syvempään keskusteluun. Se syvempi keskustelu käytiin aikoinaan, kun Suomi lähti mukaan rauhankumppanuusohjelmaan -94, ja tämä on vain yksi niin kuin lisäaskel siinä ohjelman sisällä. Yhteisymmärryspöytäkirja ei ole millään tavalla askel kohti Nato-jäsenyyttä. Tää Nato-jäsenyys on aivan eri asia."

Uskoo, ken tahtoo. Minä en, mutta entäpä Jarmo Lindberg, jonka seuraajaksi Arto Räty yritti?

Miksi Paavo Väyrynen pitää nitistää?

Tiistai 23.4.2019 klo 20.20 - Mauno Saari

 

Paavo Väyrynen alkoi puhua ”mediapelistä” jo kauan sitten. Siitä häntä on ivattu urakalla. Että media muka pelaa Väyrystä vastaan! Hah!

Viime aikojen tapahtumat ovat osoittaneet kiistattomasti, että Väyrynen on oikeassa – tässä asiassa, ja ainakin nyt.

Tapa, jolla Ylen päätoimittaja Jouko Jokinen pelasi Väyrysen ulos vaalitenteistä, hakee röyhkeydessään vertaistaan. Eikä löydä. 

Jokisen toiminnassa on piirteitä, joista nousee mieleen joitain vaarallisia ja vastenmielisiä historian kuvia. Henkinen likvidointi ei ole juuri fyysistä oikeutetumpaa tai vähemmän kuvottavaa.

Kun muukin media näyttää sulkevan Väyrysen pimiöön, on kysyttävä, onko tähän sakinhivutukseen jokin erityinen syy. Kysymyksessä on kuitenkin minun havaintojeni mukaan törkeä syrjintä ja vihamielisyys. Se kohdistuu yli puoli vuosisataa politiikassa toimineeseen, monin tavoin meritoituneeseen mieheen, pitkäaikaiseen ulkoministeriin ja menestyneeseen puoluejohtajaan.

Miksi Paavo Väyrynen pitää nitistää? Mitä pahaa hän on tehnyt Jouko Jokiselle tai muille Mediapoolin kuuluvien tiedotusvälineiden edustajille? 

Onko syy persoonassa? Väyrynen on itsevarma, mutta niin on – tai uskottelee olevansa – jokainen pinnalle pyrkivä poliitikko. Itsevarmuus on siinä maailmassa hyve eikä pahe.  

Entäpä oikeassa oleminen, kaikkitietävyys? Näillä piirteillään Väyrynen on ärsyttänyt aina, ja objektiivinen totuus on, että hän on todella ärsyttävä, koska ei ole nähty päivää eikä yötä, että Paavo Väyrynen olisi piilottanut kynttilänsä vakan alle.

Mutta toisaalta – miksi olisi? 

Jos Paavo Väyrynen olisi ollut viime vuodet Keskustan puheenjohtaja, siitä olisi seurannut kaksi asiaa: Keskusta ei ehkä olisi romahtanut eikä Väyrystä olisi ajettu pimentoon. 

Ikuisen säännön mukaan sudet käyvät armotta voimansa menettäneen johtajansa kimppuun, sitä armottomammin mitä vahvemmasta johtajasta on ollut kysymys.

Mutta tuo darvinistinen selitys ei riitä. Nyt on kyse muusta. Avaimen tarjosi presidentti Sauli Niinistö, joka vaalien alla kaipasi turvallisuuspoliittista keskustelua tentteihin. 

Niinistön kaipaus kuulosti kovin miedolta aivan kuin presidenttimme olisi vain halunnut repliikkinsä aikakirjoihin. Kaipuu ei johtanut mihinkään. Turvallisuus- tai ulkopoliittista keskustelua ei käyty. Vain yksi mies yritti turhaan avata keskustelua siihen suuntaan. 

Nimittäin Paavo Väyrynen. 

Tulemme asian ytimeen, Paavo Väyrysen ulko- ja turvallisuuspoliittisiin käsityksiin.

Väyrynen on sitä mieltä, että Suomen tulee olla itsenäinen ja puolueeton maa, joka ei kuulu sotilasliittoihin. Hän vastustaa Nato-jäsenyyttä. Väyrynen on kirjoittanut: ”Suomi ei ole Natossa, mutta Nato on Suomessa.” 

Sitä paitsi vain itsenäinen maa voi olla puolueeton.

Väyrynen on huolissaan venäjävastaisen ilmapiirin tihenemisestä maassa. Jaan huolen. Suomen media on viime vuodet laulanut kuorossa viisua, jonka kertosäe toistelee, että pienten vihreitten miesten tanssi saattaa alkaa milloin tahansa.

On annettu ymmärtää, että maan ylle on noussut uhkaavia ukkospilviä. Idän suunnalta tietysti. Aivopesukone on pyörinyt. Pahimmillaan on uhkailtu sodalla, arvioitu kuinka kauan Suomi kestää Venäjän hyökätessä. Keskiaukeaman kuvissa hävittäjät ovat syöksyilleet kohti.

Mediapooli, johon Yle tietysti kuuluu, harjoittaa muun toimintansa ohella natovastaisen informaation torjuntaa. Niin pooli kertoi nettisivuillaan kunnes sivujen sisällöstä katosivat juuri tuota tarkoittavat osiot. Mutta minä luin tekstin omin silmin. Silmissäni ei ole vikaa.

Väyrynen on hyvä väittelijä. Hän hallitsee substanssin, hänen tietolaarinsa on hehtaarin kokoinen ja muistinsa kauhistuttavan tarkka.

Tällaista Väyrystä Jouko Jokinen ei halunnut sotkemaan kuvioita. Tällainen Väyrynen piti saada pimiöön niin että vaalitentit saattoivat pysytellä turvallisesti ilmasto-, sote-, ja maahanmuuttoasioissa. 

Jos olisi päässyt kunnolla ääneen, Väyrynen olisi saattanut esittää kiusallisia kysymyksiä maan poliittiselle eliitille. Erittäin kiusallisia.

 

En ole kysynyt enkä saanut oikeutta kutsua itseäni Paavo Väyrysen ystäväksi. Olen tuntenut hänet vuosikymmeniä, mutta vain toimittajana. Jaan hänen käsityksensä ja huolensa Suomen asemasta ja suunnasta, johon maata viedään. Sen tunnustan mielelläni.

En ole keskustellut tästä kirjoituksesta Väyryseen kanssa eikä hän saa tekstiä ennakkoon luettavakseen. Kun en voi tarkkaan tietää, mitä Väyrynen olisi vaalitenteissä sanonut ja kysynyt, sanon ja kysyn nyt itse.  

Onko Suomi itsenäinen, kun sen taivaalla lentelevät USA:n tai liittokunnan sotakoneet? Entä jos taivaallamme lentäisivät venäläiset hävittäjät, sanoisimmeko Suomea itsenäiseksi?

Kuinka lähellä maanpetoksellista ajattelua ja toimintaa on pyrkiä siihen, että Suomen armeija alistettaisiin Naton komentoon? Sitähän isäntämaasopimus toteutuessaan tarkoittaisi.

 

Ja lopuksi sitaatti mieheltä, joka oli ajatellut Suomen asemaa syvällisesti: 

”Suomen etu ei voi olla, että se on jonkin suurvallan äärimmäisenä, Venäjän rajalla alituisesti varuillaan olevana ja ensimmäiseksi vihollisen jalkoihin joutuvana liittolaisena, jolla ei ole sellaista poliittista vaikutusvaltaa, että sen sanalla olisi mitään merkitystä, kun sodasta ja rauhasta päätetään. Maa olisi tällöin äänettömänä yhtiömiehenä mukana liitossa, josta sille koituisi kohtuuttomat, ajan mittaan ylivoimaiset rasitukset. Se joutuisi taistelutantereeksi, milloin tahansa siitä riippumattomat suurpoliittiset ristiriidat johtaisivatkin sotaan.” 

”Suomen kansalliset edut eivät salli sitoutumista Venäjän vastaisen politiikan linjalle tai sen etsimistä.”

Näin kirjoitti aikoinaan Urho Kekkonen.