Haavikko ja vanhuus

Tiistai 23.2.2010 klo 13.23 - Mauno Saari

En tiedä vielä mitään bloggailusta, ja nettiin menen googlaamaan varovasti kuin yrittäisin poimia kukan käärmeenpesästä. On varjeltava mieltänsä tässä maailmassa, jossa totuus ja valhe ovat samanarvoisia.

”Negatiivisuutta ei pidä tilata”, sanoi Paavo Haavikko usein. Ei todellakaan, sitä tulee tilaamatta varsinkin, jos yrittää välttää mielistelyä, mukautumista suosion tavoitteluun. Siihen Haavikko ei taipunut koskaan. Hinta taipumattomuudesta oli kova. Sanoin joskus hänelle, että hän taiteilee tahallaan kestokykynsä rajalla. – En tahallani, mutta tietoisesti, hän vastasi.

Viimeisten vuosien aikana minun osakseni tuli yhä useammin kiskoa miestä ylös masennuksen montusta. Nämä keskustelut olivat joskus raskaita, koska aina ei oma mielenikään ollut euforinen. Olin kuitenkin oppinut reseptit. Vaikka Haavikko tappeli koko elämänsä ajan riippumattomuutensa puolesta niin että oli valmis ilman epäröintiä uhraamaan mitä tahansa säilyttääkseen ajattelemisen ja tekemisen vapauden, hän ei ollut tunnoton teflonmies. Päinvastoin. Pienikin julkinen töytäisy sattui, mutta voiman vuosina iskut eivät aiheuttaneet masennusta vaan raivokkaita vastaiskuja, ”sakeita” tekstejä.

Voiman aika päättyi vuonna 2001 ajokortin menetykseen. Silmänpohjan rappeuma oli heikentänyt näköä. Kun ajokorttia ei enää uusittu, Haavikko soitti ja puheli ensin niitänäitä. Mutta ääni tuli kaukaa kaivon pohjalta, ohuena ja valittavana. Lopulta hän sai kerrotuksi, että ”nyt alkoi vanhuus”.  

(Tähän väliin: - Kiitos palautteesta. Blogin ensimmäistä juttua ei kovin moni ole lukenut, mutta ainakin kaksi aktiivista. ”Antti” ihmettee miksi käsittelin kirjassani ”tätä nuljua juristia silkkihansikkain”. Nulju on mainiolta kuulostava sana, mutta en ihan tiedä mitä Antti sillä tarkoittaa. Tornionjoen uittopaikoilla, kuten Hellälässä, oli nuljuja eli märkiä ja liukkaita puomeja, joiden päällä me kläpit taiteilimme henkemme kaupalla. Ehkä nulju tarkoittaa jotain limaista ja liukasta. Mutta vastaus: Tein kirjan Haavikosta, en tästä juristista.

”Prosperos” puolestaan väittää, että myös netissä on paljon lukutaitoisia ja lähettää esimerkkejä kehuista. Kiitos. Kuten sanoin, en pengo nettiä, joten esimerkiksi ”Brantbergin” (joulukuinen) blogi on mennyt ohi, samoin Kirkkonummen kylälehden ylistys ja Pohjolan Sanomien kritiikki. Viimeksi mainittu tuntuu suorastaan palkitsevalta, sillä Hannu Sarrala on nähnyt lukemisen vaivan.

”Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen”, Haavikko on sanonut. Puhuimme tästä usein: - En halua, että minun kirjoituksiani tekstitetään, Haavikko tokaisi. Kirjoittaminen on ajattelemista. Hyvä kirjoitus haastaa lukijansa ajattelemaan. Palkintona lukemisen vaivannäöstä hyvä teksti tarjoaa tunnekokemuksia ja lukijan omia oivalluksia, sellaisiakin päätelmiä, joita kirjoittaja ei ole tiennyt tarkoittaneensa. Hyvä kirjoitus ei etsi suosiota. Hyvä kirjoittaja altistuu myös vihalle, joka saattaa saada psykopaattisia piirteitä. Paavo Haavikko oli kirjoittajana tästä paras tuntemani esimerkki.)

Ajokortti oli jotenkin korostuneesti Haavikolle miehuustodistus. Hän sanoi tulleensa pysäytetyksi valtatielle. Takaa tulee täyttä vauhtia nyt se, jota me kaikki pakenemme.

Keskustelujen sävy muuttui entistä henkilökohtaisemmaksi. Haavikko sanoi käyttävänsä minua nyt ”röyhkeästi” terapeuttinaan. Hän tarvitsi apua vainoharhaisuuden torjumiseen. Vihollisia oli yhä enemmän eri puolilla. Hän kiitti nauraen ”hyvästä hoidosta”, kun kysyin, että ”millä perkeleen perusteella sinä luulet, että kaikki maailman ohjukset on suunnattu Juholaan?”

Vuonna 2005 tilanne muuttui. Haavikko sai paremman terapeutin psykiatrista, joka nykyisin on puolisoni. Tapailimme silloin tällöin kolmisin. Tuli tavaksi, että juttelun jossain vaiheessa Haavikko toivoi voivansa puhua  ”henkilääkärin” kanssa. Poistuin tupakoimaan tai tutkimaan Juholan pihapiiriä.

Nyt ollaan herkällä alueella! Perikunnalle tämä ”henkilääkäri” on ollut ihan juridinen asia. Ei ole muka käsitetty tuon tituleerauksen sisältöä. Kysymys ei ollut lääkäri-potilas-suhteesta vaan lääkäriystävästä, joka toi edes vähän turvallisuuden tunnetta monisairaalle miehelle. Apua ei tyrkytetty, sitä pyydettiin tihenevästi. Ja kun elettiin vuoden 2007 syksyä, ”henkilääkäri” järjesti kotikäynnille toisen lääkärin, kardiologin, sai koolle hoitoa koordinoivan neuvottelun, jossa vastuu tuli Helsingin kotisairaanhoidolle.

Lopputulos neuvottelusta on kokonaan toinen juttu. ”Perikunta” romutti suuren osan neuvonpidossa sovituista järjestelyistä. Tästäkin vaiheesta kerron kirjassani, tosin hiukan himmeästi sillä korpit kuuntelivat. Ainakin kaksi juristia istui olkapääni takana odottaen virhelyöntiä.

Mutta pari vuotta ennen tuota vaihetta puhelin soi monesti iltaisin. Kirjoja, kirjoittamista ja maailmantilaa koskeneen juttelumme lopuksi Haavikko kysyi kuin ujostellen, voisiko hän ”vaihtaa pari sanaa henkilääkärin kanssa”. Hitaita sanoja ne pari, niiden sanominen saattoi kestää puoli tuntia tai kauemminkin. Olin iloinen heidän ystävyydestään, koska se tuntui puolin ja toisin syvältä ja ravitsevalta.