Yhteystiedot

Mauno Saari




mauno.saari@gmail.com

Blogin arkisto

Uusimmat kommentit

FACEBOOKIN PÄIVITYKSIÄSeppo Ruottu  14.10.2022 18.30
FACEBOOKIN PÄIVITYKSIÄMartti Issakainen  14.9.2022 19.02
FACEBOOKIN PÄIVITYKSIÄTeemu  13.9.2022 16.58
FACEBOOKIN PÄIVITYKSIÄYksi miljoonista kansalaisista, joiden mielipidettä ei edes kysytty  11.9.2022 20.49
FACEBOOKIN PÄIVITYKSIÄJK  11.9.2022 4.33

Uusimmat kirjoitukset

Kävijälaskuri

Käyntejä kotisivuilla:671024 kpl

Osa 2

Tiistai 17.5.2011 klo 17.47

Pitkästä aikaa googlaan oman nimeni. Sehän ei yleensä kannata, mutta nyt kuten jo pitemmän aikaa saan ilahtua siitä, että omien tietojeni vieressä on yhä Jukka Kemppisen "kirja-arvostelu".

Kaikki jutut nuljuista juristeista eivät ole vailla totuuspohjaa.

Mutta nyt vihdoin itse asiaan, lokikirjaan:

Lähdimme Helsingistä viime syyskuun lopulla. Siljalla Tukholmaan ja siitä mainiossa syyssäässä rantaa pitkin etelään. Tuttu reitti. Aloimme pisteyttää leiripaikkojamme, ja heti ensimmäinen sai vahvan seiskan, nimittäin Västervikin lähellä Lofthammarissa sijaitseva Tättö.

 Tättö, melkein kuin jossain Suomessa.

Vaikka kokemuksia on tuon jälkeen kertynyt, Tättö saa pitää pisteensä ihan jo luonnonkauneutensa takia. Lofthammarin kylään on 3 kilometrin fillarimatka. Sieltä löytyy ICA:n kohtuullinen kauppa, mutta ei esimerkiksi pankkiautomaattia.

Ajattelimme posotella seuraavana päivänä Tanskanmaalle saakka, mutta poikkesime kuitenkin Öölantiin. Päädyimme huonojen opasteiden avulla massiiviselle, jopa pienoiskylpylällä varustetulle campingalueelle Borgholmiin.

Lähellä oleva luonnonsuojelualue on mainio, mutta päättyy kameravalvottuun porttiin, jonka ympärillä on kauhistuttava määrä kielto- ja uhkaustauluja. Mitä portin sisäpuolella lienee?

Itse Borgholm, kuten tiedetään, on nätti ja hyvin ruotsalainen. Mutta 6 pistettä tuli vähän valjusta kokonaisuudesta, pitkin hampain nekin.

Mutta jo ensimmäinen ajopäivä Ruotsissa, toisesta puhumattakaan, toi odotetun tunteen: – Nyt olemme matkalla! Jotenkin samanlainen euforia kuin purjeveneen irrottua laiturista, tai oikeastaan täsmälleen se hetki, kun purjeet on nostettu ja tuuli täyttää ne.

Kilometrejä tulee ensimmäisinä päivinä paljon. Se on tarkoituskin, sillä lähtömme on myöhästynyt noin kuukaudella aiotusta ja alkumatkasta on kiire, sillä leirialueita suljetaan syys-lokakuun vaihteessa eikä pakkanenkaan ole kaukana selän takana.

Korsörin leiripaikka Tanskassa, sen toisen ison sillan juuressa, ei herättänyt korkeita ennakko-odotuksia. Kunhan nukkuisimme ja lähtisimme. Mutta kun saimme vaunun paikalleen ja olimme retkeilleen lähimaastoissa, pisteet nousivat. Sillan melu ei ihme ja kumma kuulu, pimeän tullen äänettömän liikenteen valot muodostivat liikkuvan ja kimaltelevan helminauhan. Ja itse siltaa on merenrantaleiristä katsoen todella vaikuttava. Pisteitä 8–.

En ole laskenut kuinka monta kertaa olen ajanut Tanskan ja pohjoisen Saksan läpi. Monta. Nyt olimme suunnitelleet pitkäksi aiottua matkaa niin, että tämä osuus mentäisiin läpi tehokkaasti. Vain Moselin laakso oli ennakolta päätetty hidastus- ja fillarointikohteeksi, ja sehän on sellaiseksi aina yhtä hieno.

Tanskan jälkeen tuttua paukuttelua Aatu-sedän aikaisia elementtiteitä pitkin. Tie on hyvä johdatus koko päivän kestäneeseen keskusteluun 1930-luvun Saksasta, fasismin noususta, sodan syistä, sodasta ja tuhosta.

Tämä taas oli mainio johdanto seuraavaan yöpaikkaan, joka löytyi hajanaiseksi ja sekavaksi muiden puutteittensa lisäksi osoittautuneesta AA:n teoksesta  Caravan & Camping Europe. Varmuuden vuoksi kerron, että tämä AA on The Automobile Association, eikä se toinen AA, joka olisi luullakseni saanut aikaan selvemmän opuksen.

Alkumatkan yritimme mennä kirjan mukaan. Niin ajoimme Hampurista kohti Hannoveria tulimme Wietzedorfiin ja Südseen camping-alueelle. Voin suositella sitä kaikille, jotka arvostavat alueen kokoa ja näköä ja ääntä. Südseessä on noin tuhat paikkaa ja löysimme oman hinkalomme kartan avulla. Suuruutta siis on. Näkö ja alueen varustus muistuttavan köyhän miehen Disneylandia, siis hyvin köyhän.

Toiseksi parasta paikassa oli ääni. Saimme valvoa koko yön. Aamuun mennessä saksalaisnuoret olivat opettaneet meille uusia taistelulauluja, vanhempiakaan unohtamatta. Rotuopit kuulostivat puhtailta. Metakka oli helvetillinen. Järjestysmiehiä alueella kyllä oli, mutta joko he pelkäsivät tai olivat myöskin isänmaallisen innon vallassa.

Kaikkein parasta oli paikan korkeaa tasoa ilmentänyt hinta. Maksoimme yöstä tuplasti keskivertotaksan, eli 36 euroa. Mutta sisältyihän siihen mahtava live-ohjelma.

Kärsimystä jakoi vieressämme tyylikäs ruotsalainen eläkepariskunta. Ennen kuin huomasimme toinen toisemme kansallisuuden, juttelimme tietysti englanniksi. Filosofoimme vähän: ­­– Maailmasta on tulossa kummallinen. Jotenkin tasapaksu. Äänekäs. Vähä-älyinen. Vaarallinen.

Vaikka uusnatsijulistusta vanhafasistisen musiikin säestyksellä tuli aamuun saakka, emme tulleet käännytetyiksi kuin  etelään johtavalle moottoritielle. Pisteitä tasan 0. 

Seuraavaksi olemme ehtineet Koblenzin lähelle ihanan Moselin maisemaan ja hyvin saksalaiseen tunnelmaan. Kylän nimi on Fachbach. Saksalaista, kaikin puolin: alueen portin pielessä on olutravintola, ulkona terassi. Isäntä on retvakka ja pulskahko, löytää hakemisen jälkeen sähkökaapin avaimen vaimon naureskellessa vieressä. ”Tätä se on tuon kanssa aina!”

Kaikki toimii, kaikki on vähän rempallaan. Mutta ei se mitään. Moselin sivuhaaran pyörätiet ovat mainioita, näkymät ja tunnelma samoin. Nyt tuntuu, että olemme jo oikeasti matkalla. 

 Aamumeditointia Moselin sivuhaaran varrella.

Seuraavana aamuna jatkamme niin tuttua ja niin sykähdyttävää jokilaaksoa kohti Trieriä. Olen aina ollut lääpälläni Reinin ja Moselin näkymiin, mutta ennen muuta tunnelmaan. En taida ohittaa Moselia vastaisuudessakaan.

Sattuman kaupalla osumme varhain iltapäivällä viinitarhojen keskellä niitylle, joka osoittautuu 24 tunnin camper-parkiksi. Jäämme siihen vaikka kilometrejä on rullattu niukasti. Mitäs siitä. Perillä kaiken aikaa. Lokakuun alun helle hellii, pyöräreitit viiniviljelmien pikkuteillä ja lähikylissä ovat muistettavia, vaikka mäkisiä. 

(No niin. Suljen lokikirjan tältä päivältä ja ryhdyn valmistamaan sisilialaista lounasta. Ulkona on 30 lämpöastetta, mutta epäilen auringon jo osuneen mittariin. Lähellä, ikivanhojen kiviaitojen ympäröimillä kedoilla aterioivat lammaslaumat. Kuorma-autot appelsiinilasteissaan ajavat hitaasti, pysähtelevät, väistelevät eläimiä hyvin kärsivällisesti ja tottuneesti.)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Italia, Sisilia, karavaanari, leirialueet

SISILIAAN JA TAKAISIN

Maanantai 9.5.2011 klo 16.02 - Mauno Saari

Puoli vuotta ja yksi päivä kului reissussa matkailuautolla. Joskus vuodenvaihteen tienoilla lupasin Apu-lehden kolumnissa, että vasrtaan kotisivuillani lukijoiden kysymyksiin ja että kerron havainnoista ja kokemuksista reitillä Suomi-Sisilia-Suomi erityisesti karavaanareita ajatellen.

Mutta ensin täytyy merkitä muistiin miltä paluu kotimaahan tuntui. Lyhyesti sanottuna se tuntui samalta kuin aina ennenkin pidemmän poissaolon jälkeen. Suomi on itsestään epävarma umpiperä, me suomalaiset ihan maamme näköisiä, huonoa itsetuntoa ja itsetuntemusta peitteleviä jörryköitä ja/tai uhoajia.

Ei siinä mitään. Jollain perverssillä tavalla tätä silti rakastaa halusi tai ei. Luonnollinen selitys kotiinpalun herkkyydelle on tietysti se, että olen itse suomalainen. Muutamassa kuukaudessa ehdin imeytyä toisenlaiseen henkeen ja elämänmenoon kuitenkin sen verrtan, että Travemünde-Helsinki -laivamatkalla näin näköä iskeytynyt suomalaisuus tuntui. Onko tämä töykeys, puhumattomuus, jäykkyys, byrokraattisuus ja tinkimätön ilmeettömyys totta!

Juu, joo, on se. 

Avasimme Helsingissä postin ja painelimme saman tien vielä tuhat kilometriä eteenpäin, Muonioon ja Pallakselle. Siellähän ihme tapahtuu aina. Huomaan ilon ja keveän olon nousevan pinnalle jostain atavistisesta syvyydestä. Vaellamme, ihmettelemme luonnon ääniä eli tunturilakien hiljaisuudeen täydellisyyttä. Ajelemme potkukelkalla Muoniojoen reunuksia. Keskiuomassa koski työntelee ja pinoaa jäätelejä, mutta laavulla pienen niemen nokassa on melkein kesä.

Muutamaa päivää myöhemmin olemme asettuneet ystävämme Oiva Arvolan pihamaalle Rovaniemen lähelle Ounasjoen rantatörmälle. Juuri kun tämä Kampsuherran valtakunnan perustaja ja päämies on ehtinyt päivitellä, ettei jäiden lähdöstä taida tulla mitään - aikovat sulaa paikalleen - väkevän virran valkea kuori nytkähtää liikkeelle. Saamme seurata auringonlaskuun saakka valtaisaa näytelmää ja kuunnella miljoonien ksylofonien, triangeleitten, vaskien, urkujen ja tiukujen sinfoniaa.

Vedet tahtoivat tulla silmiin. Muistan, että edellisen kerran katselin suuren virran keväistä voimannäytettä yli viisikymmentä vuotta sitten! Silloin seisoin Torniojoen rannalla Suensaarta vastapäätä kainaloita myöten märkänä. Olimme serkkujeni kanssa seikkailleet monien metrien korkuisten jääroukkioiden päällä vaaran suuruutta ymmärtämättä. Yksi ja toinen oli luiskahtanut veden varaan, mutta kumma kyllä ketään ei voimakas virta imaissut jäiden alle.

Lapin luonto saattaa olla tappavan ankara, mutta sen muodot ovat lempeitä. Vain sieltä täältä löytää vuorisotomaista jylhyyttä. Korkeuserot ovat vähäiset. Saattaisi kysyä mitä ihmettä vaikkapa sveitsiläiset ja italialiset voivat löytää täältä. Vastauksen antaa keskieurooppalainen perhe, joka oli tullut Muonioon asettuneen sukulaisensa luokse pariksi viikoksi. He eivät, varsinkaan lapset, haluaisi lähteä takaisin kotiin. He sanovat, että kaikki "tämä" on satua tai sitten taivas.

On Suomi kumma maa.

Lue lisää »

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Suomi, Oiva Arvola, Karavaanarit, Sisilia