Yhteystiedot

Mauno Saari




mauno.saari@gmail.com

Blogin arkisto

Uusimmat kommentit

FACEBOOKIN PÄIVITYKSIÄSeppo Ruottu  14.10.2022 18.30
FACEBOOKIN PÄIVITYKSIÄMartti Issakainen  14.9.2022 19.02
FACEBOOKIN PÄIVITYKSIÄTeemu  13.9.2022 16.58
FACEBOOKIN PÄIVITYKSIÄYksi miljoonista kansalaisista, joiden mielipidettä ei edes kysytty  11.9.2022 20.49
FACEBOOKIN PÄIVITYKSIÄJK  11.9.2022 4.33

Uusimmat kirjoitukset

Kävijälaskuri

Käyntejä kotisivuilla:671017 kpl

Haavikko ja vanhuus

Tiistai 23.2.2010 klo 13.23 - Mauno Saari

En tiedä vielä mitään bloggailusta, ja nettiin menen googlaamaan varovasti kuin yrittäisin poimia kukan käärmeenpesästä. On varjeltava mieltänsä tässä maailmassa, jossa totuus ja valhe ovat samanarvoisia.

”Negatiivisuutta ei pidä tilata”, sanoi Paavo Haavikko usein. Ei todellakaan, sitä tulee tilaamatta varsinkin, jos yrittää välttää mielistelyä, mukautumista suosion tavoitteluun. Siihen Haavikko ei taipunut koskaan. Hinta taipumattomuudesta oli kova. Sanoin joskus hänelle, että hän taiteilee tahallaan kestokykynsä rajalla. – En tahallani, mutta tietoisesti, hän vastasi.

Viimeisten vuosien aikana minun osakseni tuli yhä useammin kiskoa miestä ylös masennuksen montusta. Nämä keskustelut olivat joskus raskaita, koska aina ei oma mielenikään ollut euforinen. Olin kuitenkin oppinut reseptit. Vaikka Haavikko tappeli koko elämänsä ajan riippumattomuutensa puolesta niin että oli valmis ilman epäröintiä uhraamaan mitä tahansa säilyttääkseen ajattelemisen ja tekemisen vapauden, hän ei ollut tunnoton teflonmies. Päinvastoin. Pienikin julkinen töytäisy sattui, mutta voiman vuosina iskut eivät aiheuttaneet masennusta vaan raivokkaita vastaiskuja, ”sakeita” tekstejä.

Voiman aika päättyi vuonna 2001 ajokortin menetykseen. Silmänpohjan rappeuma oli heikentänyt näköä. Kun ajokorttia ei enää uusittu, Haavikko soitti ja puheli ensin niitänäitä. Mutta ääni tuli kaukaa kaivon pohjalta, ohuena ja valittavana. Lopulta hän sai kerrotuksi, että ”nyt alkoi vanhuus”.  

(Tähän väliin: - Kiitos palautteesta. Blogin ensimmäistä juttua ei kovin moni ole lukenut, mutta ainakin kaksi aktiivista. ”Antti” ihmettee miksi käsittelin kirjassani ”tätä nuljua juristia silkkihansikkain”. Nulju on mainiolta kuulostava sana, mutta en ihan tiedä mitä Antti sillä tarkoittaa. Tornionjoen uittopaikoilla, kuten Hellälässä, oli nuljuja eli märkiä ja liukkaita puomeja, joiden päällä me kläpit taiteilimme henkemme kaupalla. Ehkä nulju tarkoittaa jotain limaista ja liukasta. Mutta vastaus: Tein kirjan Haavikosta, en tästä juristista.

”Prosperos” puolestaan väittää, että myös netissä on paljon lukutaitoisia ja lähettää esimerkkejä kehuista. Kiitos. Kuten sanoin, en pengo nettiä, joten esimerkiksi ”Brantbergin” (joulukuinen) blogi on mennyt ohi, samoin Kirkkonummen kylälehden ylistys ja Pohjolan Sanomien kritiikki. Viimeksi mainittu tuntuu suorastaan palkitsevalta, sillä Hannu Sarrala on nähnyt lukemisen vaivan.

”Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen”, Haavikko on sanonut. Puhuimme tästä usein: - En halua, että minun kirjoituksiani tekstitetään, Haavikko tokaisi. Kirjoittaminen on ajattelemista. Hyvä kirjoitus haastaa lukijansa ajattelemaan. Palkintona lukemisen vaivannäöstä hyvä teksti tarjoaa tunnekokemuksia ja lukijan omia oivalluksia, sellaisiakin päätelmiä, joita kirjoittaja ei ole tiennyt tarkoittaneensa. Hyvä kirjoitus ei etsi suosiota. Hyvä kirjoittaja altistuu myös vihalle, joka saattaa saada psykopaattisia piirteitä. Paavo Haavikko oli kirjoittajana tästä paras tuntemani esimerkki.)

Ajokortti oli jotenkin korostuneesti Haavikolle miehuustodistus. Hän sanoi tulleensa pysäytetyksi valtatielle. Takaa tulee täyttä vauhtia nyt se, jota me kaikki pakenemme.

Keskustelujen sävy muuttui entistä henkilökohtaisemmaksi. Haavikko sanoi käyttävänsä minua nyt ”röyhkeästi” terapeuttinaan. Hän tarvitsi apua vainoharhaisuuden torjumiseen. Vihollisia oli yhä enemmän eri puolilla. Hän kiitti nauraen ”hyvästä hoidosta”, kun kysyin, että ”millä perkeleen perusteella sinä luulet, että kaikki maailman ohjukset on suunnattu Juholaan?”

Vuonna 2005 tilanne muuttui. Haavikko sai paremman terapeutin psykiatrista, joka nykyisin on puolisoni. Tapailimme silloin tällöin kolmisin. Tuli tavaksi, että juttelun jossain vaiheessa Haavikko toivoi voivansa puhua  ”henkilääkärin” kanssa. Poistuin tupakoimaan tai tutkimaan Juholan pihapiiriä.

Nyt ollaan herkällä alueella! Perikunnalle tämä ”henkilääkäri” on ollut ihan juridinen asia. Ei ole muka käsitetty tuon tituleerauksen sisältöä. Kysymys ei ollut lääkäri-potilas-suhteesta vaan lääkäriystävästä, joka toi edes vähän turvallisuuden tunnetta monisairaalle miehelle. Apua ei tyrkytetty, sitä pyydettiin tihenevästi. Ja kun elettiin vuoden 2007 syksyä, ”henkilääkäri” järjesti kotikäynnille toisen lääkärin, kardiologin, sai koolle hoitoa koordinoivan neuvottelun, jossa vastuu tuli Helsingin kotisairaanhoidolle.

Lopputulos neuvottelusta on kokonaan toinen juttu. ”Perikunta” romutti suuren osan neuvonpidossa sovituista järjestelyistä. Tästäkin vaiheesta kerron kirjassani, tosin hiukan himmeästi sillä korpit kuuntelivat. Ainakin kaksi juristia istui olkapääni takana odottaen virhelyöntiä.

Mutta pari vuotta ennen tuota vaihetta puhelin soi monesti iltaisin. Kirjoja, kirjoittamista ja maailmantilaa koskeneen juttelumme lopuksi Haavikko kysyi kuin ujostellen, voisiko hän ”vaihtaa pari sanaa henkilääkärin kanssa”. Hitaita sanoja ne pari, niiden sanominen saattoi kestää puoli tuntia tai kauemminkin. Olin iloinen heidän ystävyydestään, koska se tuntui puolin ja toisin syvältä ja ravitsevalta.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Haavikko, kirjoittaminen, henkilääkäri

Haavikko-niminen mies

Maanantai 22.2.2010 klo 10.45 - Mauno Saari

Haavikko-niminen mies

 

Kirjoitin kirjan ”Haavikko-niminen mies”. Siitä on käyty vilkasta keskustelua, ja sitten organisoitua ”keskustelua”. Kirjaa vastaan aloitettiin ponnekas kampanja jo kuukausia ennen sen ilmestymistä. Itse asiassa jo sen tekemistä vaikeutettiin monin tavoin ja lopulta julkaiseminen yritettiin estää oikeustoimin. 

Kirjan ja en tekijän maine yritettiin mustata ennakolta, vaikka mustamaalaajat eivät tietenkään olleet voineet vielä siinä vaiheessa lukea riviäkään sen sisällöstä. Kerrottiin tarinoita raa´asta ja moraalittomasta kirjailijasta, valehdeltiin sumeilematta, luotiin mielikuvaa juoruihin, skandaaleihin ja säälittömiin paljastuksiin perustuvasta opuksesta.  Epäilyttävä kirjailija aikoi muka takoa rahaa tunkeutumalla kuolinvuoteen vierelle. 

Olen kirjoittanut monia kirjoja ja satoja lehtijuttuja, mutta milloinkaan ennen en ole joutunut tekemään työtäni näin silmittömän häirinnän ja uhkausten alla. Se kääntyi motivaatioksi ja olisi koomisuudessaan kääntynyt myös nauruksi, jos Paavo Haavikon kohtalo ei ollut niin kauhea. 

Vaarallinen kirja? 

Olen koonnut kampanjan tulokset arkistooni ja näyttää pahasti siltä, että yhden uuden kirjan aineisto on koossa. Olen kirjan julkaisemisen jälkeen saanut valtaisan määrän sähköposteja, kirjeitä ja puheluita. Ilahduttavan ylistyksen lisäksi mukana on ollut ihmetystä ja kysymyksiä. ”Mistä tämä Paavo Haavikon perikunnan toimeliaisuus johtuu? Miksi tämä kirja on niin vaarallinen?” 

Kylässä rouvansa kanssa käynyt Panu Rajala merkitsee keskustelustamme nettipäiväkirjaansa: ”Pohdittiin merkillistä vihan aaltoa, joka on hyökynyt Haavikko-kirjan ylle, vaikka kyllin monet valistuneet lukijat ovat todenneet sen erinomaiseksi… Harvoin kai näin syviä intohimoja syntyy.” 

Intohimoja, pelkoja, vihaa. Mutta myös myönteistä arviointia: 

Kritiikkejä 

”Haavikko-niminen mies on tavattoman eloisaa henkilö- ja kulttuurihistoriaa. Riemastuttavin on jälkeenpäin koottu kuvaus Otavan ja Haavikon sovintolounaalta… Kohtaus on liikuttava ja haavikkomaisen ironinen.” 

Hannu Marttila, Helsingin Sanomat 


”Mauno Saaren Haavikko-niminen mies on tärkeä, lukemisen arvoinen teos, ehkä kirjailijan paras. Todellisuus on sen pinnalla vereslihalla… Tämä on tärkeä teos myös vanhustenhoidon katastrofista, kuvaus Helsingin sairaaloiden Puolan ghetosta, jossa menettää ihmisyytensä – valkotakkiset tyttöset kohtelevat akateemikkoa kuin idioottia tai lasta.”

Tapani Ruokanen, Suomen Kuvalehti 

 

”Kirja on taitavasti kirjoitettu. Se ottaa lukijan näppeihinsä, kiihdyttää ja koukuttaa, samalla lailla kuin amerikkalaiset saippuaoopperaklassikot Dallas ja Dynastia. Siitä ei puutu mikään näiden jalojen sarjaklassikoiden elementeistä.”

Outi Nyytäjä, Parnasso 

 

”Elämäkerran parasta antia ovat kurkistukset Haavikon ajatusmaailman huikeisiin ulottuvuuksiin.”

Sanna Nikula, STT 

 

”Kauden kulttuurihistoria aukeaa kiihkeänä ja elävää… Kuin mytologian sankarit Haavikko uhmaa jumalia ja kamppailee hybriksensä kanssa…Saaren kertomana Otava-jakso on maamme yrityshistorian jännitystarinoita.”

Seija Forsström, Länsi-Savo 

 

”Saaren kirjoittaman Haavikon elämäkerran lukemisen jälkeen vallitsee pitkä hiljaisuus. On tarpeetonta keskustella, Haavikon omiin kirjoituksiin viitaten, pitääkö hänen elämäkerrassaan kertoa myös lopun traagiset vaiheet niin kuin myös ansiokkaasti kirjatut ihmissuhteet, voitot, tappiot, vastoinkäymiset, lähdöt ja paluut. Ne olivat Haavikon elämässä läsnä, aina.”

Eino Kaikkonen, Kansan Uutiset Viikkolehti

          

”Kiihdyttävä ja järkyttävä lukukokemus… Mauno Saari kertoo raivokkaan ja herkän tarinan nerokkaasta Paavo Haavikosta ja hänen ystävästään. Se on suorasukainen ja häikäilemätön, oikukas, mutkikas, mietteliäs ja monimielinen… Se täyttää kukkuramitoin ohjeen, jonka Haavikko antoi kirjoittajalle: - Kerro kaikki! Älä sievistele.”

Juha Numminen, Apu

 

HS:n kulttuuriosasto seurasi jo kirjan ennakkokohua valppaasti ja viileästi. Nuori toimittaja Esa Mäkinen opetti jopa minulle, vanhalle journalistikonkarille, miten uutisia tehdään. Ja kulttuuriosaston päällikkö Saska Saarikoski summasi kohua ja omaa lukukokemustaan: 

”Kirjan luettuani en voi kuin hämmästellä keskustelua. Saaren kirja on koskettava kertomus kummallisesta taiteilijasta ja hänen opetuslapsestaan… Syksyn kaikkien kiistojen jälkeen on helpottavaa voida sanoa, että tämä kirja kannatti tehdä, ja lukea.” 

Privaattia palautetta 

No niin. Kyllä minä kovasti arvostamani Outi Nyytäjän kritiikin veetuilun huomasin, mutta hauskaa silti, että hänenkin mielestään osaan sentään kirjoittaa. Yhdessä Nyytäjä erehtyi pahasti. Hän esittää, että jotkut kirjan kertomuksista olisivat fiktiota. Eivät ole. 

Yksityinen palaute on ollut ylen runsasta. Minua liikutti jo iäkkään kirjailijaprofessorin kirje, koska hän tunsi Paavo Haavikon pitkältä ajalta ja perinpohjaisesti. Hän kirjoitti: 

”Kiitokset kirjasta. Olette hämmästyttävällä tavalla tavoittanut Paavon äänen – sen rentouden, salamielen ja sarkasmin. Uskon ettei yksikään ´tutkija´ olisi siihen pystynyt. Toivottavasti pahin on nyt ohitettu ja kirjaa aletaan lukea kertomuksena erään kirjailijan elämästä.” 

Melkein yhtä kohottavaa oli eräänä iltana, kun Paavo Haavikon itsensä arvostama tutkijaprofessori otti ja soitti: ”Olen juuri lukenut viimeisen rivin ja onnittelen! Tästä kirjasta me haavikkotutkijat saamme uusia lähtökohtia vuosiksi.” 

Hänkin tuntee kohteensa ja ennen kaikkea Haavikon luomisprosessin syvällisesti. Eikä tämä varttunut kirjallisuusmies kuulu heihin, joista Paavo Haavikko sanoi minulle syksyllä 2007: ”Kun tämä sinun kirjasi ilmestyy, maasta nousee 200 sinua parempaa Haavikko-tuntijaa.” 

Yleensä kirjaa kiittäneet ovat niitä, jotka tunsivat päähenkilön. Keskusteluissa heidän kanssaan on ollut yhteinen pohja: minä tunsin Haavikon 34 vuoden ajan. Tuntemukseni perusteella uskon, että hän olisi hyväksynyt tekstini, ehkäpä haluten lisäillä sinne yhtä ja toista, mutta ei varmasti sensuroida mitään. 

Sensuroimaan jouduin – tosin vain vähän – aivan muista syistä. Mutta siitä ja vähän muustakin lisää toiste.

Kissa kiitoksella elää, sanoo yksi paikkansapitämätön sananlasku. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

1 kommentti . Avainsanat: Haavikko-niminen mies, arvostelu, Mauno Saari, Helsingin Sanomat, Saska Saarikoski